Miksi edes bloggaan?

Aamulla herätessäni mietin bloggaamista ja sitä miksi mie oikein teen tätä. Ja miten oikeastaan on päädytty tähän pisteeseen, jossa nyt ollaan.

Aloitin bloggaamisen muutama kuukausi tyttäreni syntymisen jälkeen blogilla nimeltään Mon Enfante Alisa, eli siis noin reilu 10 vuotta sitten. Silloin jo kyse oli siitä äidiksi ja tyttäreksi kasvamisesta ja sen ikuistamisesta, muodista – elämästä ylipäätänsä kaikkine iloineen ja tuskineen. Blogissa näkyi niin selvästi se minkälaisilla harppauksilla pieni ihminen kasvaa ja kuinka pihalla sen äiti-ihminen sitten voi ollakaan.

Ja on ihanaa huomata, että en oo yksin näiden mun ajatusten kanssa.

Mon Enfate Alisa jäi kuitenkin parin vuoden jälkeen elämän jalkoihin, koska ajatus kirjoittamisesta tuntui haastavalta. Mutta, kuten joskus on tullut mainittuakin, niin yhdessä vaiheessa (monen pitkän vuoden ajan) kaikki tuntui haastavalta. Ehkä oli virhe jättää kirjoittaminen – olisi voinut aloittaa sellaisen paska-blogin, johon vaan vuodattaa, että miten kaikki voikaan olla niin paskaa. (Bloggaajan huomautus: kaikki ei oikeesti ollut paskaa, mutta 50-70 tunnin työviikot, koulu, univelka ja vanhemmuus vaan oli sillä hetkellä iso paino harteilla. Mutta noihin vuosiin mahtuu myös ihan sikana kaikkea hyvää ja ihanaa.)

Miksi mie sitten aloitin bloggaamisen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen?

No ensinnäkin se alkoi tuntumaan siltä taas, että mie olen taas kyvykäs kirjoittamaan. Mie oon oman äitiyteni kohdalla kokenut hitokseen paljon ennakkoluuloja ja ihmeellisiä kommentteja. Oma lempparini muuten on: ”Ei ton näkönen ihminen voi olla äiti.” Näiden erinäisten sattumusten kautta mie opin luottamaan siihen, että miun tapa olla äiti, on oikeastaan ihan hiton hyvä. Ja että sitä äitiyttä on ihan ok tehdä myös sillä omalla tavalla, joka on itselle luontaista. Toki tää ”oma tapa” ei saa pitää sisällään minkäänlaista henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai muuta sellaista, mikä ei oikeesti oo ok.

Vuosien varrella on ollut ihanaa kuulla, kun eri tyypit on tulleet sanomaan, että ”hei – luen siun blogii. Ja siis ihanaa, että kirjotat, koska samaistun ihan sikana. Ja on ihanaa huomata, että en oo yksin näiden mun ajatusten kanssa.” Se mikä äitiydessä on nimittäin hassua, niin sehän on oikeesti maailman epäkiitollisinta hommaa, mutta se ei saisi tuntua sellaiselta. Mut välillä äitiys vituttaa ihan sikana – ja oikeestaan, et edes koko aikaa tykkää siun lapsesta. Rakastat totta kai – se ei sieltä häviä mihinkään. Mutta joskus se siun lapsi on ihan todella rasittava ja kivulias piikki siellä siun perslihassa. Ja se on ihan ok. Tiiättekö miks? Koska siitä siun lapsesta sie oot joskus ihan tosi rasittava piikki sen persposkessa. Siltikin päivän päätteeksi rakastatte toisianne ihan sikana. On oikeastaan aika hassua, että äitinä sie et sais puhua tästä vanhemmuuden negatiivisesta puolesta edes ääneen muille aikuisillekaan. Jos teet niin, siuta katotaan kauhistellen ja kysytään, että miten sie voit sanoo noin?! No voin, koska se on totta.

Mitä se bloggaaminen miulle itselleni siis oikein antaa? Tavan käsitellä miun omia ajatuksia ja tunteita – saada perspektiiviä asioihin. Erityisesti niihin negatiivisiin ja hankaliin asioihin. Se, että bloggaaminen on tapa käsitellä asioita ja tunteita on myös haastavaa, koska ensinnäkään kaikista niistä kipeistä ja vaikeista asioista ei edes voi puhua. Miksi ei? Koska ne saattavat koskettaa parisuhdetta tai muita ihmisiä. Asioita, joita ei halua antaa kaikille luettavaksi. Ja silloin itsestä tuntuu siltä, että miulta on viety tapa käsitellä miun juttuja. Joskus joutuu toden teolla miettimään, että voinko kirjoittaa jostain asiasta, joka vaivaa miuta. Yleensä vastaus on, että en voi. En ainakaan ilman, että olen hyväksyttänyt tekstin sillä ihmisellä kenestä siinä puhutaan. 9 kertaa 10 sellainen teksti jää kirjoittamatta kokonaan.

Pikkua lukee moni vanhempi ja moni lapseton. Me ollaan oltu Keskisuomalaisella ja meitä on kosittu Kaksplussalle. Ja Kollaasiin me päädyttiin. Matka on ollut täynnä kaikkea ihanaa ja hienoa – toivottavasti se myös jatkuu sellaisena. Koska – vaikka jokainen taiteilija sanoo, että hänen taiteensa on tehty häntä itseään varten, niin kyllähän sitä toivoo, että mahdollisimman moni muukin saisi siitä jotain irti. Niin toivon miekin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s