Miuta pelottaa

Miuta pelottaa. Puhuin asiasta eilen kollegoideni kanssa, kun valmistauduimme pikkujouluihin yhdessä hotellihuoneessa. He ymmärsivät pelkoni ja antoivat oivia neuvoja. Olen puhunut asiasta ystävieni kanssa – hekin ovat ymmärtäneet ja neuvoneet. Kaikkien neuvo on ollut aikalailla sama: etene rauhassa. 

Jep jep – pelon syyhän on uusioperhe ja sen rakentaminen. On pelottavaa lähteä rakentamaan erilaisista palasista kokonaista. Entäs jos palat eivät sovikaan yhteen? Entäs, jos vaikka kuinka yrittää, niin niitä ei saa sopimaan yhteen? Ja sitten on se peloista suurin: mitä jos se yks palanen toteaa, että me ei kelvatakaan?

Tiedän – silloin pitäisi nostaa keskarit pystyyn ja sanoa, että haistappa kuule paska. Nostaa leuka ylös ja lyödä ovi perässä kiinni. Paljon helpommin sanottu kuin tehty. Ja kun se pitäisi jotenkin sitten selittää sille pienemmälle yksilölle, jonka käsitys ihmissuhteista, tai ylipäätänsä maailmasta, ei ole vielä lähellekään valmista ymmärtämään tällaista. 

Perhe-elämä on tylsää. Se ei ole hohdokasta. Siihen ei kuulu glamouria eikä todennäköisesti kaviaariakaan. Joskus sitä saattaa juoda halpaa kuohuviiniä, kun on juhlan paikka. Ei, perhe-elämä ei ole helppoa. Ja meidän perhe-elämä ei edes ole sitä ”oppikirja perhe-elämää”, jos sellaista nyt muutenkaan on edes olemassa. Perhe-elämä vaatii hitosti työtä, jotta se pysyy kasassa. Ja sen työn määrän paljastaminen sille toiselle pelottaa – mitä jos se onkin liikaa?

Kovalla työllä on kuitenkin palkinto: perhe-elämä on täynnä rakkautta. Onnistumisia. Toistensa tukemista. Sitä, että siun perhe ajaa siut hitokseen hulluksi, mutta samalla mietit, miten ihanaa se on, että se tekee niin. Perhe-elämä on rutiineja, ylä- ja alamäkiä, hetkellistä turhautumista ja aina vaan uudestaan yllättymistä siitä, että miten iso se perheen pienin on tai miten oot löytänyt tuon tyypin siun vierelle? Ja miten siun perhe voikaan olla niin saaterin ärsyttävä, mutta samalla tosi ihana?