Täysi kymppi

Katselin tänään valokuvia ja mietin viimeisintä 10 vuotta. Elämäni rankimmat ehdottomasti. Paljon on tapahtunut ja paljon on pitänyt opetella: mitä on olla aikuinen, vanhempi, tytär, sisko, ystävä, puoliso, työntekijä ja mitä on olla mie kaikkien näiden muiden roolien keskellä.

Katselin kuvia tyttärestäni – ihanasta elämänalusta, joka täyttää jo kymmenen vuotta. Kymmenen. Se tuntuu uskomattomalta: miten hän voi saada ensimmäisen täyden kymppinsä kasaan, kun mie olen vasta alkanut saamaan käryä siitä, että kuka mie mahdollisesti olen. Tietysti oma tie henkisen kasvun ja persoonan kehittymisessä on vielä kesken, sehän on jotain minkä ei pitäisi loppua ikinä. Mutta, että kohta pitäisi pystyä auttamaan toista teini-iän kasvukipujen kanssa? Apua.

On ollut uskomatonta seurata tätä kasvutarinaa. Vaikken ole ollut aina parhaimmillani itse tämän tarinan aikana. On paljon asioita joita kadun – ja jotka ehdottomasti haluaisin muuttaa, mutta (kas kummaa) en pysty siihen. Ja voin vannoa, että sellaisia hetkiä on edessä vielä yksi jos toinenkin.

Me ollaan koettu pienen kanssa paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana. Joukkoon on mahtunut sydänsuruja, naurua, kiirettä, väsymystä, yhteisiä matkoja, huutoa, haleja, hetkiä kainaloittain – meidän omia pieniä juttuja, joita muut ei välttämättä ihan ymmärrä – turhautumista, onnea. Mutta eniten rakkautta. Silloinkin, kun tuntuu siltä, ettei se näy ulkopuolisten silmiin, niin aina on ollut rakkautta.

Mie en ole tarjonnut sellaista lapsuutta tyttärelleni kuin olisin toivonut hänen saavan. Siihen liittyy monenmoisia asioita – osaan olisin pystynyt vaikuttamaan enemmän, osaan taas vähemmän (mahdollisesti jopa en ollenkaan). Enkä pysty käsittämään, että miten hänestä on kasvanut niin empaattinen ja tiedostava lapsi. Lapsi, joka jo kolme vuotiaana sanoi äidilleen naama vakavana: ”Kuule äiti – tommonen itsensä syyttely on tosi paha juttu.” Lapsi, joka illalla hivuttautuu kainaloon ja aivan puskista kysyy: ”Mutta äiti – miten siun päivä meni?” Lapsi, joka huolehtii pienemmistä serkuistaan niinkuin rakastava isosisko.

Mie en tiedä missä lotossa voitin, kun tämän lapsen sain. Vaikka välillä vituttaakin niin perkeleesti, että tekisi mieli repiä hiukset pois päästä. Tai tulee itku, kun huolestuttaa, että miten tässä nyt sitten oikeastaan käy. Mutta myrskyt laantuu ja huolet hälvenee – me kaksi selvitään kyllä. Tällä tiimillä, mikä meillä on kasassa, ei jää esteet ylittämättä.

Kohti seuraavaa kymmentä vuotta ja siitä yli!

minirodini

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s