”Mä en ikinä lähe sun elämästä.”

Artikkelikuvan quote: Disney Pocahontas. Kuva: Pinterest

No niinhän siinä kävi, että lähdit kuitenkin. Ei se siun vika ollut – ihan ite puskin meidät siihen pisteeseen, että kummankin mielestä oli vaan parempi ottaa breikki. Tai no – kyllä me kummatkin oikeasti tiedetään, että breikki on tällä kertaa pysyvä. Aiheutettiinhan me kummastusta muutenkin, että miten me voidaan jatkaa niin vahvalla historialla näin läheisesti. Ehkä se sitten oli sitä, että ei kai oikein haluttu opetella olemaan ilman toisiamme. Paitsi sitten, kun toinen halusikin. Ja siitä heräsi niinkin ihanat tunteet kuin katkeruus ja viha, jotka järki huutaa vaimentamaan, koska ne on niin turhia. Mutta jossain vaiheessa sitä vaan kyllästyy sen päänsisäisen huudon kuuntelemiseen ja antaa periksi. Ihan vaan, jotta ei enää tarvitsisi elää myllerryksessä.

On tietenkin olemassa kolmansia osapuolia. Meillä kummallakin omamme, jotka vahvasti väittää ymmärtävänsä ja olevansa asian kanssa okei. Siun tapauksessa kolmas osapuoli on voittaja tässä tilanteessa, miun tapauksessa se hävisi. Ja siinä mie lohdutan itkevää pientä, ettei kyse ole hänestä. Taaskaan. Vaikka ei siinä mitään parisuhdetta enää vuosiin ole ollutkaan osana. Silti se sattuu – meihin molempiin. Itse sitä tietää ajattelevansa vaan toisen parasta, mutta selitäppä siinä sitten pienelle ihmiselle, että parempi antaa mennä, kun ite ei osaa olla muuta kuin vittumainen akka.

Kerran miun sisko sanoi, että: ”Jos se haluaa niin tulee ja ottaa kädestä kiinni. Niitä, joiden luokse pitää mennä ja ottaa kädestä kiinni, ei tarvi mukana vedettäviksi!” Tuntuu, ettei miun kädestä pidä just nyt kukaan kiinni – paitsi tietysti miun tytöt. Jotka, Luojan kiitos, nostaa miut syvimmästäkin kuopasta nappaamalla kainaloista kiinni ja laittamalla aurinkolasit kasvoille, ettei silmien turvotus näy.

On maailman paskinta menettää paras ystävä. Avaimet on vieläkin siinä mihin jätit ne. Kaikki kolme.

 

Mutta hei! Älähän mittään – aurinko paistaa risukasaankin ja työt ei tekevältä lopu.