Ja sinähän uhraat kaiken!

”Miten arki lapsen kans muuten sujuu?”
”Arki lapsen kanssa? En oo ihan varma mitä sillä tarkoitat. Ihan hyvin – johan tätä on melkein 9 vuotta harjoiteltu.”
”Nii no sitä miten yleisesti tuutte toimeen yhdes :)”

Mie oon muutamana viime päivänä keskustellut muutaman ihmisen kanssa vanhemmuudesta. Ja siitä minkälaisena mie koen äitiyden ja mitä mie toivon miun mahdolliselta tulevalta parisuhteelta. Mie oon jutellut ihmisten kanssa, jotka on vanhempia itsekin sekä ihmisten kanssa kenellä ei ole yksinkertaisesti mitään käryä koko asiasta. Ei pienintäkään hajua siitä millaista on kasvattaa lasta ja elää perheessä vanhemman roolissa.

En vieläkään oikein ymmärrä mitä keskustelukumppanini tarkoitti kysyessään miten me tullaan pienen kanssa toimeen. En vaan enää kehdannut kysyä, niin käänsin keskustelun Gilmoren tyttöihin. Jollain tasolla mie koen, että Roryn ja Lorelain elämä sarjassa kuvaa hyvin miuta ja pientä. Löytyy kahviaddiktiota ja yhteistä hulluttelua. Ehkäpä rinnastus on jotain kaipuuta sellaiseen äitiyteen mitä itseltäni toivoisin enemmän – todellisuudessa nimittäin yhtäläisyydet loppuvat kai aikalailla siihen kahviaddiktioon.

uhrataan

 

Vanhemmuuden alttarilla uhraat kaiken

Olen yrittänyt selittää sitä miten mie koen vanhemmuuden näille keskustelukumppaneilleni. Olen yrittänyt tuoda esille sitä, että mie en ole sellainen tuulipuku päällä, puiston reunassa seisova mutsi, joka ihailee jokaista hiton kiveä, joka eteen tuodaan. Mie en edes pidä leikkipuistoista. Jos mie käyn siellä, miulla on farkut päällä ja nahkatakki. Enkä ihaile korkeintaan kuin puolia niistä kivistä ja kävyistä mitä miun eteen tuodaan. (Okei – pieni on tietysti jo sen ikäinen, ettei se enää paljoa niitä kiviä ja männynkäpyjä roudaile katseltavaksi, mutta ymmärrätte varmasti pointin.) Yksi keskustelukumppaneista nauroi. Toinen kohotti kulmakarvojaan. Kolmas oli oletettavasti lopettanut kuuntelemisen jo hiton kauan aikaa sitten.

Mie rakastan sitä Anna Puun tekemää mainosta, jossa hän sanoo rakastavansa lastansa yli kaiken, mutta että hän rakastaa myös itseään. Miusta useamman vanhemman pitäisi ymmärtää se, että on täysin okei rakastaa myös itseään ja tehdä niitä asioita mitkä tekevät siut onnelliseksi. Ei sinne vanhemmuuden alttarille tarvii tallustaa uhratakseen kaiken. Ei siihen äitiyteen tarvitse imeytyä mukaan niin, ettei siitä ihmisestä kuka sie olit ennen lapsia, ole mitään jäljellä. Eikä missään nimessä ole oikein vaatia kumppaniaan menettämään itseään myös. Ongelmahan tässä tietysti on myös meidän yhteiskunta: sie et yksinkertaisesti ole hyvä äiti, jos sie et uhraudu. Jos sie et riisu pois sitä persoonaa kuka sie olit ennen lapsia ja pukeudu palvonnan sekä pelkästään lapsille omistautumisen kultapukuun, sie olet paska. Piste. Ei vastaväitteitä. Sie et mitenkään voi ajatella lapsiesi parasta, jos kehtaat ajatella itseäsikin.

No tämä tietysti päättyi yhteen hyvin innostuneeseen: ”No siis totta kai jokaisen pitäis saada perheessä tehdä niitä omia juttujaan! Siis ehdottomasti – sehän se pitää perheen onnellisena, kun saa toteuttaa itseensä.” Saanko repiä miun tukan pois päästä? Tai edes muutaman tupon? Ei se pidä perhettä onnellisena, että jokainen tekee niitä omia juttujansa vaan, eikä kelaa yhtään mitä muut tarvitsee. Se pitää siut luultavasti tyytyväisenä yksilönä, mutta jättää muut perheenjäsenet ikävään tilanteeseen.

 

Harmonian elementit

Kun puhutaan elämisestä perheenä, on siinä elementtejä, joiden pitää olla tasapainossa. Näiden elementtien määrä muuttuu aina sitä mukaan kuinka monta lasta perheessä on, mutta karkeasti ne voisi lajitella neljään:

  1. Perhe kokonaisuutena
  2. Vanhempien suhde toisiinsa
  3. Vanhemman suhde lapseen
  4. Suhde omaan itseensä

Näiden neljän elementin täytyy olla harmoniassa keskenään, eikä niistä mikään saa nousta toista tärkeämmäksi. Perhe kokonaisuutena ei toimi, jos vanhempien suhde keskenään ei toimi tai vanhempien suhde lapseen on huonolla tolalla. Suhteet eivät ylipäätänsä toimi toisten kanssa, jos ihmisen suhde itseensä ei ole kunnossa. Neljä äärettömän tärkeää elementtiä, joiden harmonian ylläpito on vaikeaa. Ja yleensä tuhoon tuomittu, koska ihmiset ovat itsekkäitä ja ajattelevat eniten itseään. Miekin oon tehnyt niin monta kertaa ja näin ollen pilannut monta hyvää suhdetta. Mie oon myös monta kertaa ollut osapuolena suhteessa, jossa toinen on ajatellut vain ja ainoastaan itseään. Ja sitten on ollut se kaikista kauhein suhde, jossa kumpikin ajatteli vain itseään eikä ollenkaan meitä. Se oli oikea kilpajuoksu siitä, että ketä kohdeltiin enemmän väärin.

Vanhemmuuteen liittyy niin paljon ennakkoluuloja ja harhakuvitelmia, että niiden keskellä eläminen on raivostuttavaa. On raivostuttavaa joutua selittämään ihmiselle, että mie oon jotain muutakin kuin äiti. On ärsyttävää yrittää saada ihmisiä tajuamaan, että me kaksi ollaan arvokkaita. On ärsyttävää olla itsestäänselvyys. On ärsyttävää kuunnella sitä: ”Mutta ethän sie ikinä voi tehdä mitään, kun siulla on lapsi!” MITEN SE LAPSI SEN TEKEMISEN ESTÄÄ? Se ehkä hankaloittaa lähtemistä vähän tai joudut menemään aikasemmin kotiin, mutta lapsi itsesään ei estä juuri mitään. Se olet sie vanhempana, joka sen eston luo.

uhraat

 

Ookko nää jossain?

Perheenä eläminen on haastavampi muoto parisuhteesta. Mie toivon koko sydämestäni, että mie löydän rinnalleni ihmisen, joka tajuaa mitä mie tarkoitan (koska ajattelee niin itsekin). Joka ymmärtää harmonian tärkeyden myös äidin puolelta, eikä ainoastaan ”isän”. Mie toivon, että saan jonain päivänä vielä perheen ja kaiken sen muun tylsän ”vanhentuneen instituution” riemut. Mutta miusta on myös alkanut tuntumaan, että se ei ole realistinen ajatus. Nykypäivänä ei ole trendikästä haluta perhettä, kun voi tehdä niin paljon kaikkea muuta. Ja koska ei ole trendikästä haluta perhettä, on perheelliset vähän noloja ja niiden seuraa kantsii välttää. Voihan se olla, että se semmonen perhe-elämä vaikka tarttuu ja yhtenä päivänä heräätkin siihen, että siun kotona on puoliso ja viis lasta.

Mie kuitenkin jatkan rullaamista omana itsenäni – äitinä, joka rakastaa lastansa yli kaiken, mutta rakastaa myös itseään. Ja tietää sen, ettei siinä ole mitään väärää.