Tyttö, joka sai elämältä kaiken

Se alkoi maanantaina. Kuuntelin kun pieni opetti pehmoleluaan puhumaan espanjaa jonkun leikin yhteydessä. Palasin ajassa 10 vuotta taaksepäin. Tajusin, että 10 vuotta sitten täytin 19. Niille ketkä eivät tiedä, niin huimat puoli vuotta kerkesin olla ”vaan” 19 – sitten olinkin 19 ja raskaana. Tulin Baskimaasta kotiin 11 vuotta sitten, enkä vieläkään ole pitänyt lupaustani palata. Taakseni jättämät ihmiset ovat 11 vuotta vanhempia. Se tuntuu uskomattomalta. Aivan niinkuin uskomattomalta tuntuu myöskin se, että se 11 vuotta vain hävisi johonkin.

saada aikaan

 

”Mutta – siehän oot saavuttanut jo niin paljon. Paljon enemmän kuin moni siun ikäinen voi sanoa saavuttaneensa! Sie vaadit iteltäsi liikaa.”

”Niin. Tai siis tiedän, että oon. Mutta ne ei oo niitä asioita, joita miun oli tarkoitus saavuttaa!”

Se jatkui matkalla töihin. Aloin pohtimaan itseäni ja mahtavia muurejani, joita pidän yllä. Sitten se iski miuhun niin älyttömän lujaa: en tykkää puhua ajasta ennen pientä. En tykkää kertoa ihmisille asioista ennen pientä. Mie oon tiedostanut jo pitkään, että mie oon laittanut raskaat kahleet sellaiseen osaan miusta, joka tekisi miusta todella onnellisen, koska se ei sovi miun ja pienen elämäntilanteeseen. Mutta en ollut tajunnut ennen maanantaita, että miten ison osan itsestäni mie oonkaan kahlinnut.

 

Mutta, kun miun piti saavuttaa enemmän!

Mie oon tottunut saamaan kaiken minkä mie haluan. Tiedän – kuulostaa pahalta. Lellityltä. Oon mie toki lellittykin, mutta en nyt tarkoita pelkästään materiaa. Vaan puhun elämästä. Mie oon tottunut saamaan kaiken minkä mie päätän, että mie haluan. Istun keskellä epätoivoa useinkin, kun asiat ei mene niinkuin haluan ja tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Miun kärsivällisyys ei ikinä ole ollut kultaa – jos mie haluan jotain, mie haluan sen heti. Mutta en koskaan varmaan unohda sitä hetkeä, kun pienen kummitustäti sanoi miulle: ”Kulta, siulla on melkein kosminen taito saada kaikki mitä ikinä haluat.” Tsemppipuheen loppuosaa en kuollaksenikaan muista, mutta se oli ensimmäinen hetki, kun tajusin, että mie en oo epäonnistunut koskaan. En sellaisessa asiassa mitä oon todella, todella halunnut. En sano, että mie olisin onnistunut heti ja kerralla. Mie oon itkenyt ja saanut itkupotkuraivareita, mutta mie oon onnistunut.

 

Mutta miulta jäi isoja asioita kesken. Asioita, joita varten olin tehnyt suunnitelmia jo vuosia. Asioita, joita rakastin. Ei se tietenkään ole pienen vika ja olisin voinut toimia toisin: jatkaa saavuttamista. Mutta mie itse luovutin – enkä tykkää puhua siitä. Ja se, etten mie tykkää raottaa sitä arkun kantta, jonka suljin, tarkoittaa sitä, että miulle rakkaat ihmiset ei saa kokea sitä puolta miusta, jota mie rakastan. Sitä puolta, joka tekee miut onnelliseksi.

Ah, alkaapa tosiaan kuulostaa siltä, että elämäni on jotenkin onnetonta ja kurjaa. Ei missään nimessä. En oikein osaa sanoittaa tätä oikein. Vanhin sisaristani sanoi jokin aika sitten, että hän on miettinyt sitä miten en nykyisin pääse toteuttamaan itseäni ollenkaan. Koska työn ja äitiyden alla on kuitenkin ihminen – saaterin luova ihminen vielä kaiken lisäksi. Eikä se ihminen ole päässyt toteuttamaan itseään kunnolla vuosiin. Vuosiin en ole tehnyt niitä asioita, joita mie rakastan. Jotka hetkittäin kiskoo niitä kahleita mitkä niihin laitoin.

 

Koti, lapsi, ura, kissa…

mitä muuta? Puoliso tietenkin. Juttelin kollegalleni tunteistani maanantaina ja hän katsoi miuta pitkään, sitten hän sanoi tismalleen saman asian kuin mitä äitini on sanonut miulle jo vuosia: ”Mutta – siehän oot saavuttanut jo niin paljon! Paljon enemmän kuin moni siun ikäinen voi sanoa saavuttaneensa! Sie vaadit iteltäs liikaa – jonain päivänä sie oot kiitollinen, että teit lapset jo noin nuorena.” Mie tiedän, että mie oon saavuttanut jo paljon. Miun työura on uskomaton – mie oon tehnyt paljon ja vielä vähän enemmän. Miulla on maailman paras lapsi: pieni on kaunis, viisas, rakas, kohtelias ja niin äärettömän hauska. Miulla on se ihka oma koti, jonka hankkimisesta aloin haaveilemaan jo teini-ikäisenä. Tällä hetkellä se on sellaisessa kunnossa, että en todellakaan haluaisi päästää ketään sinne, mutta siistimmässä tilassa olen jopa ylpeä sen sisustuksesta. Miulla on kisse, joka on ihan yhtä epänormaali kuin perheensä muut jäsenet.

Mutta nämä eivät ole asioita, joita miun piti saavuttaa. Ei ensisijaisesti. Ja jostain järjettömästä syystä se saa miun olon sellaiseksi, etten mie ole saavuttanut vielä mitään.