Onko lapsenani… vaikea olla?

Istun kampauspöytäni edessä ja meikkaan. Aamu on sujunut niin hyvin: herättiin yhdessä ja kikateltiin, syötiin aamupala eikä missään välissä ollut semmoinen olo, ettei selvitä ulos ajoissa. ”Voinks mä laittaa nää shortsit ja leggarit tänään?” pieni kysyy. Katson puhelimesta säätiedotuksen ja totean, että päivästä on tulossa tarpeeksi lämmin. Nyökkään ja hymyilen. Sitten jatkan meikkaamista.

Pienellä on päällään mustat leggarit ja mustat farkkushortsit. Näen vilauksen pitkähihaisesta vaaleanpunaisesta paidasta. ”Hyvältä näyttää”, huikkaan. ”EIKÄ NÄYTÄ!” kuuluu huuto takaisin. Hämmennyn hetkeksi. ”Noooo – miun mielestä se näyttää hyvältä, mutta toki siun pitää olla samaa mieltä.” Pieni mutristelee hetken ja mie jatkan omia aamurutiinejani.

 

Pieni on vaihtanut paitaa. Päällä on valkoinen t-paita ja hän seisoo peilin edessä. Ja sitten se tulee sieltä:

”Äiti! Kun mä en OSAA tätä – en niinku sä! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!”

Tuijotan pientä. En tiedä mitä sanoa. Olen mykistynyt – pieni ei oikein koskaan ole ollut kiinnostunut vaatteista tai pukeutumisesta. Silloin kun kiinnostusta on noussut pintaan, niin mie oon ollut onneni kukkuloilla. Se penska on niin innovatiivinen, että äitinä olen hetkittäin jopa kateellinen. Mutta pääasiassa – kiinnostusta ei ole ja mie teen vaan parhaani, että hyväksyisin sen, että miulle niin tärkeä asia ei pienelle merkkaa mitään.

Tajuan olleeni liian pitkään hiljaa ja vaan tuijottaneen. ”Mmmmm – mikäs siinä on vikana siun mielestä?” saan kakisteltua ulos. Pieni tuijottaa peilikuvaansa ja sanoo sitten: ”Kun mulla ei oo yhtään semmosta lyhyempää paitaa, että noi shortsit sillee näkyis.” Päätän kokeilla silmien pyörittelyn uhallakin: ”No entäs, jos laittaisit sen paidan sinne housuihin?” Pienen ilme kirkastuu – kaikki on valtakunnassa hyvin. Lainaan pienelle vyötä ja hän piristyy.

lapsenani

Olemme ulko-ovella, kun hän katsoo miuhun ja sanoo vakavasti: ”Äiti. Kun mä vaan haluaisin olla yhtä kaunis kuin sä. Mutta kun mä en ole! Miksi mä en voi olla yhtä kaunis?” ”Voi rakas – kun sie oot paljon, paljon kauniimpi”, mie sanon. Pieni pyöräyttää silmiään. En koskaan ajatellut, että kaunis tyttäreni voisi ajatellakaan mitään tämän suuntaistakaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olen todella huolissani. ÄÄÄÄÄÄÄÄ – apua!