Päiväni äitinä

”En mitenkään voi uskoa, että sä oisit äiti!” on kuulunut useammastakin suusta, useammin kuin kerran. Osaan kyllä aavistaa mistä se johtuu, en itsekään näe itseäni perinteisessä äidin hahmossa. Perinteiseen äidin hahmoonhan kuuluu jollain tasolla lempeys, pullat ja henkinen tasapaino. Ainakin ulkoisesti. En mie oikeesti edes osaa oikeasti sanoa mikä se perinteinen äiti on. Tai siis miun äiti on perinteinen äiti. Siitä näkee kilometrin päälle, että se on äiti. Siitä jotenkin hehkuu kilometrien päähän äitiys. Miun ihanan kummipoikani (jota näen aivan liian harvoin) äidistä hehkuu kanssa semmoinen äitiys. Oon aina vähän kadehtinut ystävääni siitä hehkusta.

Viime aikoina mie oon tavannut paljon ei-perinteisiä äitejä. Siis jotenkin erityisen paljon. Jotenkin niistä on kuitenkin hehkunut se äitiys. En tiedä missä se miun hehku on – anteeksi? Mihin jäit? Huhuu? Tipuitko kyydistä jossain mutkassa vai mitä tapahtu? Vai onko se jotain mitä mie en voi itse tunnistaa? En tiedä. Ja oikeasti – tämä on salaisuus, minkä kerron vaan teille – mie oon tyytyväinen, jos miun äitiys ei näy ulospäin. Miksi ihmeessä, joku saattaisi ajatella? No älähän mittään – ei tartte miettiä pitkään, sillä mie kerron teille!

äitinä

 

Äitinä edessäsi

Äitiys on miulle äärettömän henkilökohtainen asia. En ole ihan varma oonko kirjoittanut tästä aikaisemmin, mutta mie koen, että pieni on miun aarre. Ja jos siulla on aarre, niin sie et esittele sitä jokaiselle vastaantulijalle. Mie annan ihmisten tavata miun aarteen vasta sitten, kun oon varma, että se ihminen on sen arvoinen. Mie oon kaikkein aidoimmillani kahdessa paikassa: lavalla ja tyttäreni kanssa. Miun muuri on todella korkealla, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä ikinä uskokaan. Mie oon äärettömän ujo sekä päästän vaan harvat ihmiset todella eteisestä pidemmälle. Kukaan ei vaan ikinä usko sitä, koska ”siehän oot niin sosiaalinen, että on mahdotonta, että sie olisit ujo!” Mie oon vaan taitava peittämään asioita. Mistä sie sitten tiedät päässeesi tuulikaapista pidemmälle? Sie tapaat miun tyttären, sie näät miut äitinä siun edessä. Se on miulle kaikkein pyhin asia, enkä mie mielelläni esittele sitä.

Tästä äitiyden ”peittelemisestä” kuitenkin seuraa yleensä kyseenalaistamista. Se on hassua. Kysymyksiä miksi en puhu tyttärestäni tai olenko varma, että olen äiti. (Hei trust me – kun sie puristat 30 cm kokoisen ihmispään 10 cm reiästä, niin kyllä sie tiedät tehneesi sen.) Ihmiset tuijottavat vieressä, kun puhun tyttäreni kanssa puhelimessa tai ovat jopa kiusaantuneita. Miun on vaikea katsoa tätä tilannetta ulkopuolisin silmin – astua toisen kenkiin ja nähdä miltä tämä meidän perhetilanne näyttää oikeasti ulospäin. Mutta meidän perheen tytöt on kokenut hylkäämisiä, eikä me oikeastaan tarvita lisää – ei ainakaan turhia sellaisia.