Miehet elämässäni

Elämässäni tapahtuu koko ajan ihan hirveästi. Pieni kasvaa liian kovaa vauhtia ja kohta astuu peliin pojat. Tai tytöt. Viime aikoina oma rakkauselämäni ei ole mitenkään kukoistanut, joten hetkittäin – kaikkein synkimmillä minuuteilla – toivon, ettei pieni joudu ikinä keskelle näitä tunteita. Tietenkin tiedän, että ei näiltä voi välttyä, mutta niin kuin kaikki äidit, miekin toivon tyttäreni säästyvän maailman murheilta. Ainakin suurimmalta osalta.

Tänään pienen haki hänen isänsä. He viettävät viikonlopun yhdessä, kun mie lähden Hämeenlinnaan katsomaan sisareni Iiris -produktiota. Isä oli ensimmäinen ketä rakastin. Palavasti ja räiskyvästi kylläkin – ja niinkuin liekeillä on tapana, se palo hiipui ja loppui. Eikä jäljelle jäänyt enää mitään mitä voisi yrittää pelastaa. Tuloksena tästä rakkaudesta on pieni ja se on parasta mitä yksikään mies on miulle ikinä antanut.

elämässäni

Mies oli toinen suuri rakkauteni. On edelleen. Ehkä se mitä toivon pienelle on se, ettei hän ikinä joudu tilanteeseen, jossa hän on lohduttoman rakastunut ihmiseen, joka ei rakasta häntä takaisin. Jos jokin on sisintä riistävää, niin rakkaus, johon ei tule vastakaikua. Se on jatkuvaa selviytymistä päivästä toiseen. En toivo sitä tyttärelleni. Toivon, että hän löytää rakkauden ja saa kokea sen kokonaan – kaikessa ihanuudessaan.

Miehen ja isän lisäksi elämässäni on toki ollut muitakin miehiä. Miehiä, joista olevan välittänyt kovasti – osaa olen luullut rakastavani, mutta todellisuus on ollutkin jotain muuta. Mie oon tuonut pienen elämään enemmän miehiä kuin mitä lapsen elämään olisi tarvinnut tuoda. Hän on nähnyt, kun taloon tulee uusi tyyppi ja sitten yhtäkkiä se tyyppi lähtee. Hänelle ei selitetä, eikä kukaan ole halunnut jättää pienelle hyvästejä. Mie oon pitänyt pientä sylissä ja lohdutellut, ettei se ole ollut pienen vika, että joku taas lähti. Vaikka todellisuudessa se on saattanut vähän ollakin. On pitänyt tehdä päätöksiä siitä, että ottaako vastuuta perheestä. Kaksi yhden hinnalla ja niin pois päin. Näissä parisuhteissa pieni ei todellakaan ole ollut rasite, vaan yksinkertaisesti seuralaiset ovat olleet kypsymättömiä.

Joskus mietin, että jaksanko tätä enää. Onko tarpeellista enää yhdenkään ihmisen päästä meidän perheeseen. Oloni on petetty, jätetty ja loukattu. Tiedän, että jonain päivänä olen ehjä, mutta juuri nyt ei tunnu siltä. Miehen ja miun erosta on kohta vuosi. En vieläkään ole toipunut – eikä sitä pidäkään kiirehtiä. Muuten se joku päivä vielä iskee miuta naamaan. Mutta mie oon niin väsynyt tuntemaan itseni rikkinäiseksi ja tyhjäksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s