Päivä meillä

Päivä elämässä. Se on lyhyt, mutta silti niin merkityksellinen. Syvällistä? No ehkä liiankin – varsinkin sellaiselta ihmiseltä, joka ei osaa elää päivä kerrallaan. Mie oon kai viime aikoina tuntenut oloni jotenkin erityisen haikeaksi, koska oon ollut niin paljon reissussa. Ei ole ollut sellaista kunnon otetta kotiarkeen viime viikkoina. Pieni on kanssa ollut aika ärtyisä – ja ihmekös tuo.

 

Herätyskello soi…

sunnuntaina. Siis sunnuntaina! HERÄTYSKELLO! Kisse kuulee sen ja juoksee pikaisesti miun viereen sängylle. Siinä se puskee päätänsä miun kättä vasten ja purisee. Tuntuu mahdottomalta nousta sängystä. Pieni kömpii viereen ja höpöttää. Onko pakko aukaista silmät? En mie halua. On sunnuntai – ei silloin pidä herätä aikaisin. Mutta me ollaan menossa Aalto Alvariin – ja koska me halutaan pystyä uimaankin, niin on siellä parempi olla ennen muita.

Uimisen jälkeen ärsyttää. On nälkä, väsyttää. Ollaan vieretysten sohvalla ja katsotaan Mio, poikani Mioa. Syödään jäätelöä. Sitten mennään kotiin ja kiukutellaan, koska pitää imuroida. Toinen meistä makaa huoneen lattialla ja itkee, toinen istuu sohvalla ja tekee remixiä lauseista: ”Me sovittiin eilen, että tänään viimeistään imuroit huoneen.”

”MÄ EN TUU IKINÄ ULOS MUN HUONEESTA!” kuuluu huuto. Huoh – oikeesti. Onko tämä jokin uhmaiän uudelleen tuleminen? Esiteini-ikä? Mitä hittoa tämä on? Ei päivääkään ilman draamaa. Tiedetään, tiedetään. Äidiltänsä se on perittyä – mutta voi jumajeesus sentään. Yhtäkkiä huuto loppuu ja syliin juoksee pieni. Pidän häntä sylissä niin pitkään, kunnes hän päästää irti. Joku Disney Worldin työntekijöistä olis joskus sanonut, että lasta pitäisi halata aina niin pitkään, kunnes lapsi päästää irti. Koskaan ei voi tietää kuinka pahasti lapsi tarvitsee halausta. Jutun luettuani päätin, etten koskaan käske pienen lopettaa halausta ennen kuin hän on valmis itse irroittamaan.

Pieni irroittaa otteensa. Silitän hänen poskeaan ja kerron rakastavani häntä. Nyt pieni on valmis imuroimaan. Kehun hienosti tehtyä työtä. Sen jälkeen leikitään salapoliiseja, ratkaistaan esimerkiksi haisevan kissankakkapussin tapaus. Katotaan My Little Ponya ja hoidetaan toistemme jalkapohjat. Tilaan iltapalaksi pizzaa ja annan pienelle luvan nukkua tämän yön miun vieressä. Katotaan nauhalta eilinen Bumtsibum ja luetaan sen jälkeen yhdessä kirjoja. Pieni lukee miun 10-vuotislahjaksi saamaa Neiti Etsivää ja mie luen joululahjaksi saamaani kirjasarjaa. En ole oikein edennyt sen kanssa – se on niin paksu, etten ole halunnut kantaa sitä mukanani. Tavaraa on muutenkin niin paljon.

Peittelen pienen sänkyyn. Siellä se pyörii ja toivoo, että huomenna olisi sunnuntai. Kisse tulee miun viereen nukkumaan sohvalle. Istun pimeässä ja kirjoitan tätä tekstiä. Nyt alkaa se vaihe päivästä, kun todella tiedän olevani yksin. Pieni nukkuu, kisse nukkuu ja on vain mie. Siihen kuvaan loppuu päivä meidän kotona: miuhun pimeässä huoneessa tuijottamassa tietokoneen ruutua. Onko se onnea vai jotain muuta? En minä vaan tiiä. Mutta ainakin olen kotona.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s