Pyhä yksinäisyys… ja sen kurjuus

Kaikki vanhemmat tietävät sen kaipuun: hetki rauhaa, hiljaisuutta ja mahdollisuus olla yksin. Miekin kaipaan sitä käytännössä ihan joka päivä. Hetkeä, jolloin voin maata sohvalla silmät kiinni ilman, että viiden sekunnin välein jostain kuuluu: ”ÄÄÄÄÄÄÄIIIIIIITIIIIIIIIIIII!” Niin – jokainen vanhempi tosiaan tietää sen tunteen. Sitä haaveilee siitä hetkestä, kun saa katsoa lapsilta kiellettyä lemppari telkkarisarjaa Netflixistä ilman, että täytyy taistella nukahtamista vastaan. Tai että ihan oikeasti saat nukkua päiväunet – oikeat päiväunet. Sellaiset missä ei tarvitse vain leikkiä nukkuvansa vaan ihan oikeasti saat nukkua – ja ihan niin ptkään kuin haluat.

Mutta, kaikessa ironiassaan, tosiaan kannattaa varoa mitä toivoo – nimittäin yksinäisyys on myös helkkarin kurjaa. Se saa olon tuntumaan pieneltä ja surkealta. Sitä miettii asioita joita olisi mahdollisuus tehdä – niinkuin vaikka hmmm… no siivota? Mutta ei sitten kuitenkaan oikein tee mitään. Sitä sopii tapaavansa ihmisiä, mutta se ei oikein tunnu hyvältä, koska sie et oikeastaan halua mennä suihkuun tai vaihtaa vaatteita.

 

Mistä se liiallinen yksinäisyys sitten tuli näin yhtäkkiä?

Tajusin aamulla, että mie vihaan herätä yksin. No hyvä on – rehellisyyden nimissä mie oon tajunnut sen kyllä jokaisena aamuna, kun oon herännyt yksin. Ja yksin heräämisellä en tarkoita nyt sitä, että toivoisin vierestäni löytyvän jonkun randomin, kenen nimeäkään en luultavasti muistaisi. Mikä ei välttämättä johtuisi liiallisesta juhlimisesta vaan äärettömän huonosta nimimuististani. Yksin heräämisellä tarkoitan sitä, kun pieni ei ole kotona, eikä nykyisin tietysti mieskään. On vaan mie ja kisse. Mie vihaan sitä. Mie vihaan sitä tunnetta, kun tiedän, etten voi lohduttautua ajatukseen: ”Kolme tuntia enää, kun pieni tulee kotiin!” Tai käpertyä miehen kainaloon, joka huomaavaisesti esittää, ettei huomaa, kun nyyhkytän ikävääni pientä kohtaan. (Miulla on semmoinen pieni vamma itkemisen kanssa, joten tässä tapauksessa mies toimii täysin oikein, kun esittää, ettei huomaa. Mutta samalla silittää miun hiuksia ja kertoo, että kaikki on hyvin.)

Mie vein pienen eilen viettämään hiihtolomaansa isänsä luo. Viikko pois kotoa – kauhea ajatus. Vaikkakin olen täyttänyt viikkoni töillä ja työmatkoilla, joten en pienen tukena olisi ollut muutenkaan lomaviikolla. Ironista kai sekin.

Niin paljon kun miuta inhottaakin myöntää, niin tämä hetki yksinäisyyttä ja rauhaa sekoitettuna mahdollisuuteen tehdä ihan mitä vaan haluan, on pienen seuraan verrattuna täysin perseestä. Enkö vaan voisi hypätä autoon ja hakea jo kotiin?