Mie oon itsekäs lomailija

Mie oon itsekäs lomailija ja mie tiedän sen itsekin. Miusta on ihanaa, ihanaa, ihanaa viettää aikaa pienen kanssa, mutta samalla mie oon pyrkinyt varmistamaan, että miulla on lomalla aikaa olla myös itsekseni. Niinpä – sattumalta – valtaosa miun lomista ajoittuu niin, että pieni on koulussa. Osa on totta kai ajoittunut olosuhteiden takia tällaisiin hetkiin, mutta osa saattaa olla hyvinkin tarkkaan harkittuja sijoituksia. Mutta rehellisyyden nimissä, miusta on ihanaa laittaa pieni kouluun ja olla muutama tunti ihan itsekseni. Tai saada ilman erilaisia järjestelyitä aikaa kampaajalle (mie meen muuten huomenna kampaajalle, kappas vaan). Näin miun ei tarvitse säätää niin paljon ja mie oon iltapäivällä täysissä energioissa odottamassa pientä koulusta kotiin. Tai no – ainakin valtaosana päivistä.

Miusta tuntuu, että jollain tasolla tämä paljastus on piste taas miun paska äiti -listaan. Miehän vetelen aika hyviä kärkipisteitä siellä, mutta semmosta se elämä on. Tänään on ilmiselvästi päivä, jolloin hyväksyn, etten pysty täyttämään yhteiskunnan asettamia ”hyvä äiti” -tavoitteita ja ettei miun tarvitsekaan pystyä siihen. Ihan vaan sen takia, koska ne on järjettömän epärealistisia.

Mitä tämä lomailija tekee, kun pieni on poissa?

No mie pötkötän. Ja juon kahvia. Ja luen kirjaa, tutkin interwebsin ihmeellistä maailmaa. Ajattelen, että nyt olisi hyvä mahdollisuus siivota, mutten kuitenkaan tee sitä. Mie en meikkaa, enkä välttämättä vaihda päivävaatteita päälle. Mie meen ulos, jos miusta tuntuu siltä. Mie syön jäätelöä aamiaiseksi, koska mie voin ja pötkötän pitkään – koska mie voin. Jossain vaiheessa päivää mie alan ikävöimään pientä ja kaipaan, että hän tulisi jo kotiin (niinkuin esimerkiksi tänään, kun pieni on huvittelemassa mummon kanssa). Miusta on hetkeksi kai ihanaa päästää irti vastuusta ja aikuisuudesta ja olla hetki niinkuin joskus kauan sitten, kun vasta opettelin aikuisuuden askelia. Silloin mie saatoin viikonloppuaamuisin maata miun yksiön sängyllä ja kattoa vanhoja elokuvia. Audrey Hepburn on edelleen miun suosikki ja mie voin kattoa Aamiaisen Tiffanylla aina vaan uudestaan.

Joskus äitiys on haastavaa – tai siis valtaosan ajoista se on juurikin sitä. Ja vaikken tytärtäni vaihtaisi ikinä mihinkään, niin hetkittäin mie kaipaan sellaista oma-aikaa, johon ei kuulu pieni. Ei edes ajatuksen tasolla. Kuulostaa kauhealta mie tiedän, mutta mie oon muutakin kuin äiti. Mie oon myös mie – ja sillon kun mie oon lomalla, niin miusta on myös oikein, että mie pääsen toteuttamaan sitä puolta miusta, joka arkena on lukittuna. Mie oon valintani aikoinani tehnyt, mutta se ei poista sitä, että miussa on osa, jonka toteutumista äitiys hankaloittaa. Kun pieni on vanhempi, mie pääsen näyttämään hänelle puolen, jota hän ei vielä ole päässyt näkemään. Tällä hetkellä on kuitenkin etusijalla, että me tehdään yhdessä asioita, jotka on pienelle tärkeitä. Sitten kun pieni kasvaa, me voidaan tutkailla, että kiinnostaako häntä samat asiat kuin miuta. Toki tietysti teini-ikä pitää varmaan selvitellä ennen tämän tapahtumista.

 

Siihen asti mie jatkan omien hetkien varastelua aina kun vaan voin.