Mutta kuinka paha juttu on, jos en koe olevani äiti?

Äiti. Kun ajattelen omaani, ensimmäinen nousee mieleen, että se on ihana. Miun äiti on välillä myös pelottava ja raivostuttava, mutta ensimmäisenä ja enimmäkseen, ihana. Miun äiti auttaa aina kun mie tarviin apua. Ihan sama paljon se kello on, mie voin soittaa, jos miulla on paha mieli. Miun äiti antaa vinkkejä ja kasvattaa miuta edelleen – vaikka oon itsekin jo äiti. Välillä se hermostuttaa miuta, välillä en voisi olla kiitollisempi. Joskus miusta tuntuu, että miun äiti ei tajua milloin se ylittää rajoja. Joskus miun äiti yllättää miut hienovaraisuudellaan. Miun äiti on miun paras ystävä, mutta silti miun äiti.

Eräänä päivänä tajusin, etten mie tunne olevani äiti. Onko kyse siitä, etten rakastaisi pientä? Ei tietenkään. Rakastan sitä lasta enemmän kuin osasin ikinä edes unelmoida, että voisin rakastaa. Ehei – sillä tunteella ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Miksi miusta sitten tuntuu siltä? Viime aikoina on alkanut tuntumaan siltä, että olenkin enemmän isosisko. Mistä se johtuu? En todellakaan tiedä. Alkaako nyt, kun pieni on vähän vanhempi, tulemaan paremmin esille se, että meidän ikäero noin niin kuin äiti-tytär -tasolla on aika pieni?

äiti

 

Äiti vai isosisko?

Elämä koostuu rooleista – yksi miun lempiaiheistani. Milloin sitä ollaan avovaimoja, ystäviä, työntekijöitä, tyttäriä ja niin edelleen ja niin edelleen. Miun rooleista voi lukea lisää esimerkiksi tästä. Mutta miuta huolestuttaa miten miun ennen niin hyvinkin vahvan äitiroolin muuttuminen erilaiseksi vaikuttaa pieneen. Tarkoittaako se äitiroolin muovautuminen sitä, että miun ei tee enää mieli huolehtia pienestä? EI. Mutta viime aikoina miusta on alkanut tuntumaan siltä, että miulla on pikkusisko-tytär sen sijasta, että pieni olisikin vaan miun tytär. Oonko mie tarpeeksi epäselvä vai saako kukaan sieltä kiinni siitä mitä ajan takaa?

Miten tähän on sitten ajauduttu? En tiedä. Ehkä ennen miun ja pienen yhteiset jutut oli enemmänkin leikkimistä tai yhdessä värittämistä. Katottiin yhdessä elokuvia tai Netflixiä. Meidän intressit oli selkeästi erilaisia. Nyt kun pieni on vähän vanhempi, meidän yhteiset mielenkiinnot alkaa lähentymään toisiaan. Miusta oli ihanaa huomata, kun oltiin pienen kanssa Tukholmassa, että yhteinen kävelyretki oli kummallekin mieluinen. Me ollaan alettu pienen kanssa lukemaan iltaisin yhdessä. Ei siis, että mie luen pienelle ääneen vaan me luetaan yhdessä. Pieni omaa kirjaansa ja mie omaani. Me jopa katsotaan yhdessä Ru Paul’s Drag Racea – se on pienestä ihana ohjelma. Tässä vaiheessa muutama varmaan kyseenalaistaa onko ohjelma sovelias 8-vuotiaalle. Mie yritän kasvattaa tytärtä, joka ei kavahda erilaisuutta. Joten kyllä, mie koen, että se on sovelias ohjelma. Siinä ei kiroilla, eikä siinä näytetä alastomuutta. Case closed. Pienellä on myös instagram – toki hyvin tiukasti ohjeistettuna ja hyvin tiukan valvonnan alaisena. Mutta siellä me ollaan – tykkäilemässä toistemme kuvista.

 

Pieneni miun

Pieni alkaa olla pelottavan iso. Ja vaikka me ollaan edelleen äiti ja tytär, niin henkisesti mie alan lähentymään pientä ihan eri tasolla. Toki mie myönnän, että mie oon tiennyt jo alusta lähtien, että meidän suhde nousee aivan eri tasolle, kun pieni kasvaa. Oonko mie ylpeä siitä, että oon tiennyt tämän? En missään nimessä. Mie palvon miun tytärtä – mutta mie en oo kovin äidillinen. En mie koskaan oo ollutkaan. En ainakaan samalla tasolla kuin miun ystävät on. Ja vaikka toisaalta miun sydän särkyy, kun pieni kasvaa päivä päivältä vanhemmaksi, niin toisaalta mie oon innoissani. Viimeinkin miusta tuntuu, että pystyn antamaan tyttärelleni enemmän kuin aikaisemmin.

Mutta jossain miun takaraivossa on ääni, joka sanoo: ”Mutta siun kuuluu tuntea itsesi äidiksi, pöljä! Et sie voi olla äiti, mutta kuitenkin isosisko!”