”Hei kuule – siun lapsi on virhe.”

”Mikset sä lähe ikinä ulos meidän kaa?” ”No, hmmmm, miulla on lapsi.” ”Virhe.”

 

lapsi

”Onko siun aina pakko olla siun lapsen kanssa?” ”Lapsen pitäminen oli virhe.” ”Sie ite teit tän elämälles.” ”Hyi saatana – mie en ikinä haluais olla äiti.” ”Mikset sä ikinä dokaa? Ai nii joo – sulla on se lapsi.” ”Onko sillä nyt nii suuresti väliä, jos et oo nähny siun lasta viikkoon? Tää yks ilta vaan.” ”En mä keskittyis lapseen.” ”Sä pilasit sun elämän.” Ja mitä näitä kaikia nyt on tullukaan tässä vuosien aikana vastaan. Ymmärrättekö te, että te puhutte ihmisestä. Ihmisestä. Eikä siinä vielä kaikki – te puhutte miun elämän tärkeimmästä ihmisestä. Jos te niin kovasti haluutte olla miun kaa, nii hei – meidän ovet on aina avoinna.

Kun myö oltiin pieniä, mie jollain tasolla yritin ymmärtää. Silleen ihan oikeesti. Annoin anteeksi kaikki typerät kommentit – ne seikkaili toisen korvan kautta sisään ja tyhjyyden kautta toisesta ulos. Mutta siinä vaiheessa, kun mie oon jo melkein 30 ja kuuntelen tätä samaa shaibaa vieläkin, niin miun on aika myöntää, että sulake alkaa palaa. Mie ymmärrän huumoria, mie oon tosi kova heittää sitä itekin. Mutta entä sitten, kun se ei oo enää huumoria? Missä vaiheessa on okei huutaa: ”Ei nyt oikeesti tää oo mahdollista, että tämä sama paska jatkuu vieläkin?!”

Millä oikeudella kukaan meistä on sanomaan, että jonkun toisen elämä on virhe? Varsinkin, kun kyse on ihmisen alusta, joka opettelee elämää? Joka ei ole tehnyt mitään pahaa – ei ainakaan tahallaan sekä täysin ymmärtäen tekojensa seuraukset? Kuka olet sinä, tai minä, kommentoimaan, että kenen elämä tällä planeetalla on jonkin arvoinen. Ja millä oikeudella me halveksitaan toisen elämää sen takia, että joku ei oo enää vapaa juoksemaan pitkin kylää 24/7. Eikä siinä vähätellä pelkästään lapsen elämää, vaan sen vanhempien myös.

lapsi

Niinpä mie sanon siulle, miun tyttäreni elämän halveksija, että mie oon valinnut elämäni suunnan 8 vuotta sitten. Mie tein päätöksen, jossa mie päätin arvostaa jonkun toisen elämää. Mie päätin haluta kokea kaiken sen rakkauden – jopa sen pimeän puolen. Mie otin vastaan elämän, mutta mie en vaihtanut sitä omaani. Miulla on ihan oma elämä – ihan niin kuin miun tyttärelläkin on. Ja, jos kahden elämän arvokkuutta lähdettäisiin vertailemaan, miun tyttäreni elämä olisi arvokkaampi kuin miun elämäni on. Mie en valinnut samaa tietä kuin sie, mutta miulla on siulle salaisuus: se ei tee miun elämästä huonompaa. Se ei tee kenenkään vanhemman elämästä huonompaa. Ja hei vanhempi – se ei tee sen lapsettoman elämästä huonompaa, kun sillä ei oo lapsia.

Ja muuten, elämäntilanteita ei koskaan pitäisi lähteä muutenkaan vertailemaan toisten kanssa. Meillä on kaikilla oma polkumme – oisko siunkin jo korkea aika hyväksyä se?