Easy, breezy, beautiful! Mites se todellisuus sitten?

Tiedän Ihmisen. (No hyvä on, tiedän ja tunnen montakin ihmistä, mutta tälle tuttavuudelle en keksi sopivaa lempinimeä. Niinpä kutsumme häntä pelkästään Ihmiseksi.) Ihminen on kertonut miulle tavallista enemmän arkaluontoisia asioita, mutta hän on myös ilmoittanut, ettei luota miuhun. Ymmärrän Ihmistä – koska, kaikessa rehellisyydessäni voin sanoa, etten mie luota häneen. Ja jos todellisuutta tarkastelee, niin mie oon kertonut itsestäni paljon vähemmän asioita kuin Ihminen on. Joten luultavasti tilanne on se, että mikäli alettaisiin vertailemaan kerrottuja arkaluontoisia asioita, Ihminen voittaisi 100-0.

 

Sähän osaat olla vakavaki välillä! En olis uskonut.

 

Yleensä miuta pidetään hattarapäänä – pääasiassa siksi, koska mie annan niille sellaisen kuvan, että siinä on kaikki mitä miussa on. Pelkkää hattaraa, yksisarvisia ja sateenkaaria – elämä on suuri vitsi ja mie oon sen punch line. Harva ihminen tajuaa, että se on miun suojamuuri ihmisiä vastaan. Se pitää muut tarpeeksi kaukana. Ihminen ei ole tyhmä, mie luulen, että jossain sisimmässään hän tietää, ettei ole raapaissut kuin pienen pienen reiän miun pintaan. Mutta välillä miusta tuntuu, että hän epäilee onko reikä illuusiota vai onko hattarapää ainoa asia mitä olemassa on.

Pienelläkin on olemassa muuri. Se on helpompi purkaa kuin miun, mutta mie tunnistan sen heti, kun se nousee. Sinänsä se on erittäin lohdullinen ajatus, että se on vielä suhteellisen helppoa laskea, kun ottaa huomioon, että pieni on vasta 7-vuotias. Miun muuri – se on huomattavasti vaikeampi purkaa. Tällä hetkellä on olemassa kolme ihmistä, jotka ovat saaneet sen osaltaan murrettua täysin ja kokonaan. On olemassa kolme ihmistä, jotka tietävät historiani ikävimmät ja vaikeimmat asiat, jotka tietävät ne asiat, jotka ovat tehneet miusta sen ihmisen keneksi olen muovautunut. He tietävät miksi ulkokuoreni ei näytä muuta kuin hattaroita.

 

Sie karkoitat mielenkiintoisia ihmisiä, kun sie käyttäydyt tolla tavalla.

 

Myö ollaan pienen kanssa menetetty jumalaton määrä ihmisiä. Se kuuluu elämään toki – ihmisiä menee ja tulee, mutta me ollaan menetetty ihmisiä, koska elämä meidän kanssa on tuonut liikaa vastuuta. Vastuu ei ole hauskaa – ja kun sie oot nuori, sie haluat pitää hauskaa. Mie olin aikoinaan nuori – liian nuori – ja mie sain lapsen. Miun seurueessa lapsen saaminen oli erittäin epäkätevä ratkaisu – ei me voitu olla nuoria ja kauniita ja vapaita, jos joku meistä sai lapsen. Ja jos sie teit sen virheen, että päätit pitää sen, niin sie sait mennä. Ja siinä se meni – vuosien ystävyys roskapöntöstä alas usean ihmisen kohdalla. Et ollut enää villi ja vapaa, joten sie et enää kuulunut laumaan. Eikä se ollut niiden ihmisten vika, me oltiin niin nuoria. Ei sen ikäiset ymmärrä vielä vuosikymmeneen yhtään mitään. Mutta se oli ensimmäinen askel suojamuurille.

Joskus muusikko erehtyi kysymään miksen koskaan puhu pienestä. Muusikon huomio ei ole ollenkaan väärä – mie en puhu pienestä käytännössä ikinä. Miun on vieläkin hankala vastata muuten kuin yhdellä sanalla, jos joku kysyy mitä pienelle kuuluu, Miksi? Koska miut on opetettu siihen, ettei pienestä sovi puhua. Miulle on sanottu, ettei tarvitse soittaa, jos meinaan puhua ainoastaan pienestä ja miulta on kysytty, että miksi miun pitää aina olla miun tyttären kanssa. Edelleen – ei se ole niiden ihmisten vika – myö oltiin niin nuoria, Ei me tajuttu mistään mitään. Mutta se oli miun toinen askel suojamuurille.

Vuosia myöhemmin miulle ja pienelle kerrottiin, että me ollaan taakka. Elämä meidän kanssa on taakka. Meidän kanssa ei voi olla villi ja vapaa. Aluksi hauskalta tuntunut ajatus, ei ollut ollenkaan niin hauskaa oikeasti. Me tuotiin elämään liikaa vastuuta. Me kuultiin se niin monta kertaa, että me edelleen ajatellaan olevamme taakka. Ihmisiä tuli meidän elämään ja sitten ne lähti. Liikaa vastuuta – ei semmoinen ole hauskaa tai seksikästä. Kuka haluaisi elää elämää, jossa pyöritään lapsen ehdoilla. Se on täynnä aikatauluja ja kasvatusta ja sääntöjä ja vastuuta. Se ei todellakaan ole oikeasti hauskaa tai jännittävää. Se on oikeasti tosi tylsää. Ja se – se oli miun kolmas askel suojalle.

Niinpä me rakennettiin muurit. Pienellä on vielä toivoa, mutta mie – mie oon menetetty tapaus. Mie en luota ihmisiin. Ihmiset lähtee, kun ne tajuaa, että hattarapään omituisen naurun takana elää oikeasti järkyttävän ujo ja vakava tyttö. Mie puhun niin paljon, ettei ihmiset edes tajua miten vähän tietoa oikeasti on jaettu. Mie nauran ja vitsailen niin paljon koko ajan, että jossain vaiheessa lakataan uskomasta siihen, että voisin ottaa mitään vakavasti. Mie oon luonut mahtavan järjestelmän muiden pitämiseksi ulkopuolella, koska mie oon oppinut jo, että meidän elämästä kävellään pois. Me ollaan taakka – meille on hoettu niin jo kohta kahdeksan vuotta.

Ihmiselle haluaisin kuitenkin sanoa, että mie haluaisin murtaa sen muurin myös hänelle. Se on vaikeaa, koska mie en halua antaa itestäni mitään ylimääräistä sellaiselle, joka lähtee heti, kun näkee todellisuuden muurin takana. Miulla on tapana edetä vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on se, että mie annan tavata pienen. Sen jälkeen päästän miun kotiin ja viimeisesi näytän sen mitä löytyy kuoren alta. Se on useimmille yllätys. Mie oon rakentanut niin vahvan suojakuoren – selviytymisen nimissä, miun on ollut pakko. Ihminen on kuitenkin viime aikoina viestittänyt puoliselkeästi, ettei häntä kiinnosta nähdä pintaa pidemmälle. Se sanottakoon Ihmisen puolustuksesi, että hän on kiltti, rakastettava ja kaikin tavoin ihana. Hän on myös rehellinen, ystävällinen ja kaikin puolin parempi kuin mitä hän itse ajattelee olevansa. Mie taas – mie oon keskellä pelkotilaa, että paljastan liikaa Ihmiselle, joka lähtee ihan niin kuin kaikki muutkin. Mutta samalla mie niin toivoisin, että Ihminen jäisi.

photo-23-07-16-17-36-07