Liisana Ihmemaassa

Roolit. Ne ovat viime aikoina nousseet miun elämässä rajusti esiin. On pitänyt miettiä millainen aikuinen sitä onkaan ja mitä tapahtuu, kun irrotetaan se ihminen, kuka mie oon tutussa ympäristössä ja siirretään se tuntemattomaan. Joku saattaa ajatella, että eihän siinä mitään tapahdu – samana ihmisenä porskutetaan eteenpäin ihan sama missä sitä sitten ollaan. Mutta ei se kuitenkaan mee ihan niin – ihminen on tapaamisiensa ihmisten ja kokemiensa asioiden sekä käymiensä paikkojen summa. Myö muututaan aina ja joka päivä vähän. Ei välttämättä mitenkään radikaalisti, mutta muututaan kuitenkin. Tuntuu siltä kuin olisin Liisana Ihmemaassa.

Mie oon huomannut, että mie oon tavallaan tykännyt olla siinä risteyksessä, jossa etsin, että kuka mie oikeastaan oon, kun matkailen ympäriinsä uuden työn puitteissa. Mutta samalla se on välillä raastavaa palata takaisin siihen omaan arkeen – se on tuttua ja turvallista. Siinä on eletty vuosikausia. Niinpä uudesta ja tuntemattomasta siirtyminen takaisin tuttuun ja turvalliseen joskus ärsyttää. Ärsyttää, kun kotona ollaan vastassa viiden täyden pyykkikorin kanssa ja tiputus arkeen on todellakin karu. Olen hetkittäin ollut melko kiukkuinen.

Miulla ei oikeastaan ole koskaan ollut nuoruutta – ei sillä, että välttämättä olisin pitänyt siitä, jos miulle kunnollinen semmoinen olisi koskaan siunaantunut. Ja olen edelleen sitä mieltä, että tuo pieni tirppa on parasta mitä miulle on sattunut. Mie olin pahasti hukassa silloin 19-vuotiaana. Totta kai silloin kuuluukin olla, mutta miulla ei oikeastaan ole koskaan riittänyt luonne semmoiseen hukassa olemiseen ja pähkäilemiseen. 20-vuotiaana tiesin mitä kohti mie haluan pyrkiä ja aloitin sen pitkän ja suorastaan v-mäisen tien sitä kohti. Siellä porskutellaan eteenpäin edelleenkin. Mutta, koska silti pieni osa miusta tarkkailee niitä ihania nuoria ihmisiä joilla mie oon ympyröinyt itseni, oon välillä kateellinen. Mietin millaista se olisi ollut, jos mie olisin saanut olla vapaa. Miun työmatkoilla mie oon. Mie oon vapaa – mie saan tehdä niitä asioita mitä mie tasan tarkkaan ite haluan. Se on jännittävää – miun ei tarvii pähkäillä, sopia eikä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että mie teen asiat käytännössä just miun oman pään mukaan. Ja mikä pahinta – mie rakastan sitä.

Kuva: Amazon

Mutta. Mie rakastan myös olla kotona. Mie rakastan pientä niin jumalattomasti, ettei tässä maailmassa riitä sanat kuvailemaan sitä tunnetta. Mie itken joka kerta, kun mie lähen ajamaan toiseen kaupunkiin. Mie toivoisin, että mie voisin ottaa pienen mukaan ja me voitaisiin olla yhdessä. Tosin – mie tiedän kyllä, että sitten mie en enää olisi vapaa. Mistä päästään siihen ristiriitaisuuteen, etten mie oikeastaan edes taidata kuitenkaan haluta olla sitä. Miusta on ihanaa, että mie oon pienen vanki tässä elämässä. Mie oon niin jumalattoman onnellinen siitä, että jokin noin ihana on ottanut miut vangikseen. Vai pitäiskö sanoa vartijaksi? En tiedä – kai mie oon kumpaakin. Miusta on ihanaa, että pieni soittaa miulle kesken toimistopäivää ja kysyy, että enkö mie voisi tulla jo kotiin, koska hänellä on ikävä. (Ja miehän muuten menin.)

Tällä hetkellä tämän äidin tunteet ja roolit on aivan ketarallaan. Miten sitä voikin olla niin täynnä rakkautta jotain toista kohtaan ja olla valmis uhraamaan kaiken hänen eteensä, mutta samalla kaivata niin paljon sitä tunnetta, että olisi edes pienen hetken vapaa siitä vastuusta, mikä painaa hartioita koko ajan? Siinä menee pienen äidin pää ihan sekaisin. Toisaalta – se hetki, kun pieni katsoo miuhun ja hymyillen sanoo miten paljon hän rakastaakaan juuri miuta, tekee miut onnellisemmaksi kuin mikään muu tässä maailmassa on koskaan tehnyt. Se on uskomatonta.

Joten seuraavalla kerralla, kun joku kysyy, että mitä mie oon elämälläni tehnyt, mie tiedän tasan tarkkaan mitä mie vastaan: mie tein pienen. Se on miun elämän suurin pieni asia, minkä mie oon saanut aikaiseksi. Ja mikä mahtavinta: pieni on niin uskomaton, että mie oon yrittänyt kymmenen minuuttia miettiä miten selittäisin sen. Siinä paketissa on jotain kosmista voimaa.