Kuinkas sitten kävikään?

Koulu loppui eilen – myös meillä haettiin todistukset ja äiti pidätteli itkua siitä hetkestä lähtien, kun jalkansa laittoi luokkahuoneeseen. Yllättävä reaktio – en osannut odottaa mitään sen tyyppistä. Kaikki lapset oli innoissaan ja onnessaan – jätskiä oli saatu ja kesäloma odotti aivan nurkan takana. Mie olin onnellinen, koska olin paikalla.

Kuten sanottu, mie aloitin uuden työnkuvan reilu viikko sitten – tai no virallisesti perjantaina, eli vasta pari päivää sitten. Se työ on ollut ihanaa ja pelottavaa – ja vienyt miuta hotellista toiseen nyt jo suhteellisen monta kertaa. Ei ole paljon tarvinnut pyöritellä kotona peukaloitaan ja miettiä kotona normaalisti kaaosmaista ympäristöä, kun vastaan on tuijotellut hotellien minimaaliset seinät. Reissaaminen on ollut raskasta meille kaikille ja sen kyllä huomaa.

IMG-20160605-WA0001

Mutta olen silti onnellinen – sain olla eilen pitkästä aikaa kunnolla äiti. ”Saaminen” saattaa särähtää tässä vaiheessa jonkun korvaan. Jos on lapsen synnyttänyt, niin ei siinä kysellä, että saako sitä olla äiti vai ei – sitä ollaan. That’s it. Mutta, kun mie en normaalisti saa olla kokonaisia päiviä äiti. Yötyön jälkeen ei noin vaan herätä 6:30 valloittamaan maailmaa pienen ihmisen kanssa – sitä untakin kun tarvii kuitenkin. Siinä helposti hujahtaa päivä siihen, että nukkuu eka puolet ja sitten telmitään vähän aikaa pienen kanssa ja sitten mennäänkin jo töihin. Mie sain eilen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olla kokonaisen päivän pienen kanssa ilman, että olisin nukkunut iltapäivään saakka tai lähtenyt töihin illan ensitunteina. Ehei – mie sain olla koko päivän. Mie oon niin onnellinen.

Eilinen tarjosi miulle jakamatonta aikaa pienen kanssa, huutonauru-terapiaa ystävien ja muukalaisten kanssa ja taikatemppuja. Heräsin aamulla ja hymyilin. En muista milloin olisin viimeksi herännyt ja ollut täynnä kiitollisuutta, rakkautta ja jollain tavalla kai rauhaakin. Pidin siitä.