Tribuutti perheelleni

Tämä on tribuutti perheelleni. Ei sille johon synnyin, vaan sille, jonka sain, kun putosin Liisana kaninkoloon.

Miulla on monta perhettä, joista saan olla kiitollinen. On se perhe, johon synnyin. Siihen kuuluvat vanhempieni lisäksi sisareni sekä heidän lapsensa ja miehensä. On miun, pienen ja miehen oma perhe, johon ei kuulu muita. Ja sitten on se perhe, jonka sain, kun tipuin Liisana kaninkoloon. Tätä on hankala kirjoittaa – en oikein tiedä mistä aloittaisin. On niin paljon mitä haluaisin sanoa ja niin paljon mitä ei voi kirjoittamalla kuvailla. Tätä on hankala kirjoittaa, koska on niin paljon tunnetta mitä haluaisin ilmaista unohtamatta mitään.

Reilu kaksi vuotta sitten sain ”ylennyksen” – sellaisena sitä itsekin aina pidin. Olin ollut työpaikassani puoli vuotta työtehtävässä, jossa työskenneltiin pääsääntöisesti yksin ja nyt miuta oli koulutettu lisää. Siirryin työpaikassani tehtävään, jossa työskenneltiin tiiminä. Astuin arkana ovesta sisään paikkaan, jossa olin käynyt vain muutaman kerran aikaisemmin. Miuta jännitti ja pelotti. Olin varma, että mokaisin – en tuntenut ”uusia” työkavereitani. Olin vain kuullut pirusti huhuja siitä miten hankala siihen työyhteisöön oli päästä mukaan.

Ensimmäisen illan jälkeen taisin itkeä ensimmäisen kerran. Kuukautta myöhemmin olin päättänyt, että palaan takaisin entiseen työtehtävääni. Itkin melkein joka ilta, koska miusta tuntui, etten päässyt mukaan työyhteisöön, että ärsytin muita ja ettei kukaan siellä oikein pitänyt miusta. Juttelin yleensä vuorojen jälkeen miehen kanssa, joka jo silloin tuki miuta ja rohkaisi, vaikkei oikeastaan vielä tunnettu. Siitä se kai sitten tavallaan jo lähti. Pikku hiljaa asiat tuntui helpottuvan – en enää itkenyt työvuoron jälkeen. En kyllä tuntenut kuuluvani porukkaan, mutta asia eteni pienin askelin. Se kai on vähän miu ongelma – miun kärsivällisyys ei oikein riitä pieniin askeliin.

IMG_20151128_151455

Nyt kahden vuoden jälkeen tämä työyhteisö on miun tuki ja turva, miun perhe. Me ollaan jaettu jumalattomasti asioita: draamaa, iloa, surua, vihaa ja rakkautta. He ovat olleet miun tukena silloin kun miulla on ollut hankalaa – he ovat antaneet miun ottaa päiväunet piilossa muiden katseilta silloin kun ovat tietäneet, että olen keskellä kolmen päivän työputkea, jonka aikana on ollut aikaa nukkua 4-5 tuntia. He ovat huolehtineet olenko päässyt kotiin ja he ovat ottaneet minut mukaan juttuihinsa, vaikka olenkin niissä mukana vapaa ajalla melko harvoin. He ovat antaneet miun halia heitä, hipsutella – purkaa järjetöntä tarvettani läheisyyteen, joka vain kasvaa sitä mukaan mitä väsyneempi olen. He ovat kuunnelleet, kun olen huutanut ja lohduttaneet miuta, kun olen itkenyt. He ovat kuunnelleet, kun olen halunnut puhua ja he ovat olleet hiljaa paikalla, kun ovat huomanneet, että tarvitsen heitä, mutta voimani eivät riitä puhumiseen.

On tullut aika jättää tämä perhe ja siirtyä muihin työtehtäviin. Olen itkenyt sen vuoksi jo monta kertaa – ja todennäköisesti tulen itkemään vielä. Vaikka olen innoissani uusista työtehtävistäni, on iloani varjostanut tumma pilvi. En näe perhettäni enää joka päivä ja tiedän sen. He ovat ihmisiä ketkä saavat huonon tuuleni kaikkoamaan jo pelkällä ajatuksella, että saan olla heidän kanssaan seuraavan työvuoron. Sydämeni särkyy, kun tiedän, ettei se ole enää normi.

 

Kiitos. Te merkkaatte miulle ihan kaikkea ja enemmän.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s