Mites on tuon vuorotyön laita?

On näitä vuorotyön ongelmia: pitänyt istua jo tähän koneelle kirjoittamaan melkein viikko. Ei ole kerennyt – on pitänyt tehdä töitä. No rehellisyyden nimissä kaikkea muutakin, niin kuin olla perheen kanssa. Mutta pääasiassa tästä viikosta on mielen päällä työt. Pitäisi oikeastaan mennä päiväunille, että jaksaisi jatkaa sitä taas yhtä reippaana kuin normaalistikin, mutta sitten ei kerkeäisi kirjoittamaan. Aikaisempina päivinä olen valinnut nukkumisen, joten olkoon tänään kirjoittamisen vuoro.

3 vuotta, kuukausi ja päivä sitten aloitin tekemään töitä myös öisin. Nopealla matikalla pieni on ollut silloin melkein 4,5 vuotta, eikä miestä ole ollut meidän elämässä vielä nähtykään. Saatiin pienen kanssa taloudellista turvaa toki, mutta moni asia muuttui yötöiden mukana. Päällimmäisenä nousee mieleen nyt tietysti se, että äiti ei nukkunut enää ihan niin paljon. Ja koska äitin piti välillä nukkua ja sitten olla taas yöt töissä, niin Mukkila nousi pienen elämässä aivan uusiin sfääreihin, vaikka paljon toki oltiin siellä jo ennen tätä muutosta. Kuukausittainen vapaa ilta, joka oli pyhitetty kaverisuhteiden ylläpitämiseen ja oman nuoruuden elämiseen, menetettiin. Ei sitä enää oikein kehtaa pitää, kun on paikalla muutenkin niin vähän. Mutta eniten se vaikuttaa siihen, että mie en siitä lähtien ole ollut enää samalla tavalla tässä perheessä läsnä kuin ennen yötöitä.

Kuulostaa hirveältä: miksi mie en siis lopeta ja ala tekemään oikeita päivätöitä? No vastaus on suhteellisen simppeli – ei kukaan anna niitä miulle. On yritetty kyllä, ei oo onnistunut. Tai sit, jos olis lähellä onnistua, niin ei kukaan maksa niin paljoa, että sillä yhden hassun perheen elättäisi. Niinpä äiti on töissä öisin, ainakin viikonloppuisin. Hyvin usein kyllä viikollakin.

No mihin se läsnäolo sitten menee? Ihan samalla tavalla sitä tehdään 5-6 työpäivän viikkoja kuin muutkin ”normaalit” vanhemmat? No kuulkaa – se menee nukkumiseen. Jos siulla on yksi vapaa parin yövuoron välissä, niin siinä helposti nukkuu sen päivän ohi. Eli loppujen lopuksi elää ihan eri rytmissä kuin oma lapsensa. Ei hyvä. Ehkä sitten teini-ikäisen lapsen kanssa rytmi alkaa olemaan samanlainen – sitä voi kotiin tullessaan vaihtaa sitten kuulumiset ja murahtaa päälle, että eikö pitäis olla nukkumassa jo?

DSC_0207
Neljä vuotta takana.

Viime aikoina on ollut ilmassa pientä protestointia siitä, kun pitäisi lähteä kouluun, vaikka äiti ja mies jää kotiin. Mie ymmärrän pientä koko sydämestäni. Siinä olisi sitä aikaa olla yhdessä niin monta tuntia. Tosin pieni ei yleensä hoksaa sitä, että siinä vaiheessa, kun hänet on laitettu koulutielle, niin myö painutaan takasin peittojen alle ja nukutaan siihen asti, kunnes hän soittaa tulevansa kotiin. Mutta olishan se ihanaa viettää sitä laatuaikaa taas kunnolla – ja nimenomaan niin, että olis hyvät yöunet alla. Nimittäin väsyneenä se laatuaikakaan ei aina pääse oikeuksiinsa.

Miun työtahdissa on edistytty huimasti viimeisen puolen vuoden aikana: enää ei tarvitse mennä 72 tuntia putkeen käytännössä nukkumatta. Ei tarvitse itkeä vain sen takia, että on niin väsynyt. Mutta tällaisina viikkoina, kun näen pientä näin vähän (eli käytännössä en ollenkaan), en voi olla miettimättä miten väärin tämä on häntä kohtaan. Mie rakastan miun työtä, enkä mie vaihtaisi sitä mihinkään, mutta voin myös rehellisesti myöntää, että tämä rakkaus tekee osan miusta saavuttamattomaksi miun elämäni suurimmalle rakkaudelle.