Millaista se on, kun onkin oikeesti ihan yksin?

Kun mie olin pieni, miulla oli aina paras kaveri. Aina oli joku, jonka kanssa leikkiä. Miun ei oikeestaan koskaan tarvinnut olla yksin. Ala-asteella meitä oli neljän tytön tiivis porukka, yläasteella se muuttui kolmeksi, kaksoistutkintoa tehdessä luku kasvoi taas neljään. Pointtina tässä oli kai nyt se, että mie kuuluin aina johonkin ydinporukkaan – aina oli ympärillä ne ydintyypit, jotka varmistivat sen, ettei koskaan tarvinnut olla yksin, jos ei tuntunut siltä. Mutta mie tulin raskaaksi alle 20-vuotiaana ja tipuin porukasta. Olin yksin pienen lapsen kanssa ilman ketään oman ikäistä kenelle puhua – ensimmäistä kertaa elämässäni. Voin kertoa, että shokkitila oli aika kova. Oli hankala tajuta – saatika hyväksyä sitä, että oli tippunut porukasta lapsen takia. Ja mikä pahinta, oli hankala opetella olemaan yksin.

Aloittaessani korkeakoulututkintoni olin pelosta kankea. En niinkään itse koulun takia, vaan aikuisten ihmisten. En ollut ollut tekemisissä aikuisten ihmisten kanssa 10 kuukauteen. En tiennyt osaisinko puhua mitään järkevää ja pelkäsin, että puhuisin tyttärestäni niin paljon, että muita ärsyttäisi. Koska, jos muita ärsyttäisi, tietäisin jääväni ulkopuolelle, enkä todellakaan halunnut sitä. Pääsin kutienkin porukkaan, siihen ydintiimiin. Meidän omaan friikkiryhmään, mikä ei oikein kunnolla ikinä klikannut sen muun luokan kanssa. Olin onnellinen. Miulla oli taas ystäviä, meillä oli vakituinen viikkoilta, jolloin istuttiin miun kotona ja juoruttiin. Kaikki tajusi, että jos myö haluttiin viettää aikaa yhdessä, niin ei me tehdä sitä muualla. Mie arvostin sitä yli kaiken, koska nämä oli ensimmäiset ihmiset, jotka tajusi, että miulla on lapsi ja hyväksyivät sen.

Mutta vuodet on jännittävä asia, ne ajaa ihmisiä eri puolelle Suomea ja erilaisiin vuorokausirytmeihin. Kaikki hyvä ei ole kestävää. Mitä se tarkoittaa näin miun tilanteessa? Sitä, että iltaisin mie oon yksin. Miun puhelimeen ei tuu tonnikaupalla viestejä ihmisiltä, kukaan ei kysy voiko meille tulla kylään. Mie oon ihan oikeasti yksin. Mie voin hyvinkin selailla puhelimen nimet läpi, mutta päätän olla soittamatta kenellekään, koska en loppujen lopuksi halua vaivata ketään. Se miulle on jäänyt päällimmäiseksi mieleen historiastani nuorena äitinä: me ollaan vaiva, me häiritään tasapainoa.

Mie en yleensä pahemmin vello yksinäisyydessä. Miulla on mahtava työyhteisö, jossa saan viettää monta ihanaa päivää viikosta. Nyt mie oon vaan sattunut olemaan kotona yksin päiväkausia, koska oksennustauti. Siinä on monta tuntia aikaa olla yksin ja miettiä asioita. Mie ymmärrän miksi miuta ei enää pyydetä oikein minnekään: enhän mie koskaan pääse lähtemään. Sama juttu toisinpäin: en mie oikein enää kutsukaan ketään meille, kun ei kukaan koskaan pääse tulemaan. Mutta mie ihan tosissaan kaipaan miun tyttöjä. Mie kaipaan sitä, että olin joskus osa tiimiä. Mie kaipaan sitä, että joku tuli meille ihan vaan vaikka olemaan hiljaa ja kattomaan telkkaria. Niinpä haluaisin sanoa kaikille niille tytöille, kenen ydinporukkaan oon joskus kuulunut: kiitos. Kiitos, että otitte miut osaksi porukkaa.

IMG_20160408_203211_671000