Mustat lampaat sanoo: ”Bää!”

Kaikki mustat lampaat ilmoittautukoon sanomalla: ”Bää!”

En toimi niinkuin äitini haluaisi miun toimivan. Toimin tasan tarkkaan niinkuin itse näen ja koen parhaaksi. En välttämättä kerro, että olen tehnyt jotain mitä tiedän hänen paheksuvan. Hyvänä esimerkkinä kielikoru, jonka ihastuttava siskontyttöni hoksasi noin puolen minuutin jälkeen, kun olimme hakeneet siskoni, hänen lapsensa sekä mukana matkanneen toisen siskon tytön juna-asemalta. Päädyin näyttämään kielikoruni siinä äidin edessä, kun siskontyttöni työnsi kieltään ulos ja sanoi: ”Mikä tuo on?” Eihän siinä kehdannut esittää tyhmää – pienen lapsen edessä.

Teen paljon asioita mitä äitini ei hyväksy tai mistä hän ei pidä. Kiroilen kuin likainen merirosvo, tiuskin, komennan, katson liian vihaisesti, olen sotkuinen (- niin sotkuinen, että jopa tänään vanhempi siskoni kommentoi asiaa tullessaan yllätyskäynnille. En kehdannut enää edes yrittää laittaa sitä eteisen remontin piikkiin, totesin vain, että näin on. Myöhemmin sanoin miehelle, että hävettää, hävettää niin paljon! -) tulin raskaaksi aivan liian nuorena, shoppailen eka ja mietin vasta sitten. Eikä se suinkaan ole miun äidin vika, etten toimi niinkuin hän haluaa – ei missään nimessä. Kyllä siinä saa ihan vilkaista omaa nättiä peilikuvaansa ja irvistää.

1450990381549
Tästä on kyllä irvistys kaukana.

Mutta miksi mie teen niin? Vaikka tiedän, ettei hän ole iloinen tekemistäni valinnoista. Vaikka tiedän, että saatan pahoittaa hänen mielensä – edes hetkellisesti. Ja mikä pahinta: se ei oikeastaan paljoa hetkauta miuta. (Toimittaja huomauttaa, että nyt ei puhuta mistään rikollisista tai ihmiskunnan oikeuksia loukkaavista asioista.) Miksei? Rakastan kuitenkin äitiäni valtavasti. Luulisi, että kiinnittäisin enemmän huomiota häneen tehdessäni elämäntapavalintojani. No vastauksena lienee se, että miulla on kolme siskoa. Kaikki hyvin erilaisia, mutta miusta tuntuu, ettei läheskään yhtä suuria pettymyksen tuottajia vanhemmilleni. Niinpä mie toimin niinkuin mie haluan toimia. Ja haluan painottaa, että vanhempani rakastavat miuta – he eivät vain aina pidä niistä asioista mitä teen. He eivät ole koskaan sanoneet miun olevan pettymys. Edelleen: ei todellakaan ole heidän vikansa, etten toimi niinkuin he kokisivat miulle olevan parasta. Peili – irvistys – omakuva ja silleen.

Miksi mie kirjoitan tästä? No mie oon ollut tässä muutaman päivän vatsataudissa (kivaa…) ja miettinyt asioita. Lähinnä meidän sikalaa, koska oon tuijotellut sitä muutaman päivän tästä sängystä käsin. Äitini viime kerran kommentit ovat mahtava uusi remixhitti päässäni. Mutta pääasiassa nousi mieleen, että mikä on pienen kohtalo? Me kuitenkin halutaan jollain tasolla miellyttää meidän vanhempia: he kasvattivat meidät, rohkaisivat meitä ja ovat ehdottoman rakkautensa kanssa aina tassut levällään. Ainakin, jos hyvä tuuri käy. Mie en henkilökohtaisesti voisi toivoa parempia ja rakastavampia vanhempia.

IMG_20151128_151455
Mutta tässä sentään on peili.

Toivoisin, että pieni tekee omat valintansa, vaikka hän tietäisikin miun pettyvän. Mutta samalla mie toivon, että hän elää niinkuin mie näen parhaaksi, että hänen tulisi elää. Mie oon tehnyt virheitä. Monia sellaisia ja monella eri tasolla. Ihmisiin on sattunut, miuhun on sattunut ja palasia on keräilty puolin sekä toisin. Tietysti näistä kokemuksista viisastuneina toivoisin, ettei oma tyttäreni tee samoja virheitä. Toivoisin, että hän osaisi olla tarpeeksi skeptinen, tarpeeksi luottavainen, auttaisi aina kun siihen pystyy sekä rakastaisi koko sydämeltään, olisi empaattinen, rehellinen ja avoin sekä jatkaisi miun elämäntehtävän toteuttamista: yksi hymy päivässä tuntemattoman kasvoille, edes hetkeksi. Pienellä ei ole, eikä tule olemaan, sisaruksia, joidenka niskaan kaataa osa tästä painolastista. Mitä, jos se musertaa hänet?

Mie tiedän jo, etten ikinä voi kommentoida mitään pienen ulkonäköön liittyvää. Miulla on tatuoinnit, miulla on lävärit, miulla on ollut pinkit hiukset, kakkamakkarakalju, sivukalju, omituinen pukeutumistyyli ja niin edelleen. Peli on menetetty ulkonäön suhteen. Toivoisin, että hänestä kasvaisi siisti ja järjestelmällinen – mikä tuntuu olevan suhteellisen haastava toive sellaiselle lapselle, joka kasvaa kahden siivottoman ja sekasortoisen ihmisraunion keskellä. Toivoisin, että hänestä kasvaa kokonainen. Ja mitä tärkeintä, toivoisin, että hän pysyy kokonaisena.

Mutta, jos olet jo perheesi – ja ehkä jollain tavalla myös sukusi – musta lammas, niin voitko sie odottaa siun jälkikasvun olevan mitään muuta? Ja mikä tärkeintä, haluanko mie, että pienestä kasvaa mitään muuta kuin musta lammas? Toivoisin kuitenkin, että hänen mustuutensa pysyy kunniallisen yhteiskunnan jäsenen tasolla. En todellakaan usko, että hänestä kasvaa mitään ihmishirviötä, niin kiltti hän perusluonteeltaan on, mutta teini-ikä on ihmeellinen asia. Ja mikä tärkeintä: onko hän musta lammas miulle, jos hänestä kasvaakin semmoinen tytär mitä omat vanhempani toivoivat miusta kasvavan? Ehkä, mutta voin rehellisesti sanoa, että olisin siitä valinnasta jopa ylpeä.