Ei aina tarvitse olla kivaa

Mies ja pieni ovat ihania. Tosi ihania, itse asiassa ja oon onnellinen, että miuta on siunattu kahdella noinkin valloittavalla persoonalla. Mutta välillä miusta tuntuu, että elän kahden teini-ikäisen tytön kanssa. Juuri niin – sanoin sen ääneen. Se on raivostuttavaa, siinä tekisi mieli repiä tukka päästä ja huutaa: ”Jumalauta tämä ei ole se minkä mie allekirjoitin! Mie en jatka tätä enää päivääkään! Kuulitteko saatana?!” Ja sitten kun niitä päiviä on peräkkäin tosi monta, niin no – ei siinä missään perhe-elämän taivaassa olla.

No joku saattoi arvatakin, että taustalla ei ehkä ole perhe-elämän kulta-aika. Ja mitä sitä kieltämään – ei aina ole kivaa. Ei aina tunnu siltä, että on maailman onnekkain ja että on löytänyt elämänsä rakkauden ja nyt loppuelämä on sitten yhtä Disneytä. Olishan se kiva, jos se menis niin, mutta todellisuus on karu kaveri, kun se sille päälle sattuu. Viime päivinä meillä on hakattu päätä seinään: yksin ja kaksin, muttei koskaan kolmestaan. On ollut tyyntä myrskyn edeltä ja sitten on ollut taas maanjäristysten jälkijyrinät. Hetkittäin on ollut hiljaista. Ihan vaan tosi hiljaista. Myrskyistä on kuitenkin selvitty ja laivatkin on vielä ehjänä.

Kuva: My Hideout From Riality

Niin typerältä kuin se tuntuukin, yksi miun elämänohjeistani tulee suoraan Sinkkuelämää -elokuvasta. Vähän noloa myöntää, mutta tehty mikä tehty. Aikalailla leffan loppupuolella Charlotte toteaa muille naisille, että hän on onnellinen joka päivä – ei välttämättä koko päivää, mutta joka päivä. Siinäpä on jotain, mikä on hyvä muistaa myös omassa elämässä ja suhteissa.