Oot nuori ja kaunis, mutta entäs sitten?

Olet nuori ja kaunis, mutta kuka se on kun huutaa?

Olavi Uusivirta – Nuori ja Kaunis

 

Välillä tekis mieli huutaa. Koskaan se mitä teet ei riitä, aina pitää yrittää kovemmin. Oli kyse sitten koulusta, lasten kasvatuksesta, kodin hoidosta tai parisuhteesta. Välillä tekis mieli huutaa universumille, että eikö tämä jo hetkeksi riitä? Eikö edes hetken asiat voi edetä rauhassa omalla painollaan ilman sen kummempia ongelmia. Eikö tässä olla kohdattu jo sen verran paljon kaikkea, että saisi hetken rauhan.

Makasin juuri perheeni kanssa 2 tuntia lattialla viettämässä elokuvailtaa. Sohvan puuttuminen ei erityisemmin tuntunut kuitenkaan häiritsevän ketään. Olisihan se tietysti ollut kiva, jos se olisi ollut siinä. Pehmeämpää ainakin. En ole viettänyt näin paljoa aikaa kotona noiden kahden ihmisen kanssa sitten oikeastaan sen jälkeen, kun lomani loppui viime viikon maanantaina. Töiden jatkumisen jälkeen meillä on nähty kotona muun muassa 3. maailmansota, ostettu ja myyty sohva, yritetty löytää rytmiä uudestaan työn ja kodin välille sekä selitelty kodin kaaostilaa vierailijoille. (”Ei tämä muuten, mutta kun meillä on tuo eteisen remontti käynnissä… eikä sohvaakaan oo. Hankalahan tässä on mitään nyt sitten tehdä…” Juujuu – ihan saman näköistä meillä on täällä aina.)

DSC_3604

Aikaisemmin tällä viikolla jouduin pohtimaan omaa kunnianhimoani ja tajusin, että sehän on ihan järjetön. Olen nuori, mutta koen, etten ole saavuttanut siltikään tarpeeksi. Haluan saavuttaa enemmän. Mutta mitä ja minkä kustannuksella? Kunnianhimoaan kun tyydyttää, jää jokin asia pienemmälle huomiolle. Jos luit rivien välistä, että se asia on perhe, niin luit ihan oikein. Sehän se on, se aika mikä menee kunnianhimolle on pois ajasta perheen kanssa. Asioiden saavuttamiseen on tehtävä niin pirusti töitä ja sitten kun et edes kunnolla tiedä mitä haluat saavuttaa. Luoja.

Miulle selvis jo kauan sitten, että mie en oo koskaan tyytyväinen kotiäitinä. Arvostan kotiäitejä – se on uskomatonta miten te jaksatte. Mie en jaksais. Mie en välillä jaksa muutenkaan, se on fakta. Välillä miusta on ihan kiva, kun saan heittää jalat sohvalle ja olla onnellinen siitä, että kukaan ei tuu kotiin 4 tuntiin. Ei sitä miusta oo väärin myöntää. Mutta mie en halua olla kotona kaikkia päiviä, miun pää ei kestä sitä. Mie haluan luoda uran. Mie haluan loistaa. Mie haluan olla nuori ja kaunis ja loistava. Mutta sillä välin, kun mie jahtaan miun kunnianhimolle tyydytystä, kasvatan pientä ja kaunista. Ja loistavaa. Ihmisen alkua, jossa on niin jumalattomasti potentiaalia vaikka mihin. Tyttöä, joka on älykäs ja tarkkaavainen. Jolle toivoin ruskeita silmiä, mutta jonka melkeinpä väriä vaihtavat silmät ovat jotain paljon parempaa. Nököhampaita, jotka odottavat vaihtumistaan rautahampaisiin ja hoikkia pieniä sormia, jotka tapailevat pianon koskettimia. Joskus kunnianhimoni keskellä unohdan sen pilkkeen siellä silmissä. Uppoudun niin syvästi siihen mitä teen, annan sille omalle sisäiselle tytölleni niin suuren otteen elämästä, että äiti unohtuu hetkeksi. Se sisäinen tyttö toteuttaa itseään juuri sillä tavalla kuin se olisi tehnyt, jos se olisi saanut mahdollisuuden. Mutta sitten se silmien pilkahdus muistuu ja on pakko heittää kapuloita rattaisiin. Mie rakastan olla äiti, mutta mie rakastan myös olla nuori ja omalla tavallani kaunis – ja loistava.