Perkele ja muita kirosanoja

Meillä ei pienenä saanut käyttää rumia sanoja – en usko, että kenenkään muun kodissakaan sai. Meillä ei todellakaan kuultu kirosanoja kuten perkele. Kerran taisin huutaa oven takaa kaikille, että haistakaa PEE-ASKA! Sain muuten huutia. Meidän kotona painotettiin jo pienestä pitäen käytöstapoja: sanottiin kiitos, ei saanut olla myöhässä, pyydettiin anteeksi, kun sellainen tilanne tuli. Olen hyvin kiitollinen näistä opeista, jotka ovat kultaakin arvokkaampia ja joita toki myö yritetään miehen kanssa kovasti iskostaa pienen päähän päivittäin. Miulla nimittäin palaa hyvin nopeasti kiinni käytöstapojen puutteeseen, enkä yleensä jätä huomauttamatta asiasta, oli sitten kyseessä lapsi tai aikuinen.

Mutta vaikka mie kuinka painotan käytöstapojen tärkeyttä, mie puhun kuin likainen merimies. Löytyy perkelettä ja muita kirosanoja. Ja niitä löytyy paljon. Niitä putkahtelee kotona, töissä, mukkilassa ja kylässä. Välillä vaaniva kiroaminen saadaan kiinni ennen kuin se putkahtaa ulos ja salakavalasti muutetaan lievemmäksi versioksi. Useimmiten se tulee ulos ihan omana itsenään – rumana sammakkona ah niin sievän prinsessan suusta. Järkyttävää.

tumblr_n3mjqbhXl61qa70eyo1_500
Kuva: Nucleotight

Miten tämä esikuvan ja kasvattajan kiroaminen näkyy sitten pienen ulosannissa? Voisi toki luulla, että lapsi on yhtä paha suustaan kuin äitinsä. Esikuvan ulosanti kun on mitä on – siihen olisi helppo lähteä mukaan. Mutta, kuten jo aikaisemminkin on todettu, pieni on erilainen lapsi. Viisas, ajattelevainen ja suurimman osan ajasta paljon itseään vanhemman oloinen. Joskus jopa tuntuu siltä, että pieni on meistä kahdesta se vanhempi ja vastuuntuntoinen. Silloin tällöin huomaan ajattelevani, että asiat menevät väärinpäin – ei hänen pitäisi antaa maailmaa parantavia neuvoja miulle, vaan miun hänelle. Pieni ei kiroa. Hän muistaa joka kerta mainita, että erinäiset sanat ovat rumia eikä niitä pitäisi käyttää. Hän on pirullisen tarkka siitä miten hänen seurassaan puhutaan.

Oli meilläkin tosin aika, kun pieni oli todella pieni ja hoki paskaa ja pelkelettä. Parastahan siinä pienen mielestä oli, että kaikki alkoivat nauramaan – järkyttynyttä naurua tosin, mutta mitäpä semmoinen pieni tyttönen siitä tietää. Lapsi, joka rakastaa naurattaa rakkaitaan, oli aivan haltioissaan. Miten tilanne sitten kehittyi nykyiseen? Mie istuin pienen kanssa alas ja myö puhuttiin. Myö puhuttiin siitä mitkä on aikuisten sanoja. Ei kovin nättejä sellaisia, mutta niitä saa käyttää, jos siltä tuntuu – sitten aikuisena. Puhuttiin siitä, miten leidit ei puhu niin – eikä prinsessat – mutta silti joskus tulee sellainen hetki, kun tarvitsee vähän voimakkaampia sanoja. Ja sitten kun on tarpeeksi vanha, niin voi käyttää vähän rumempia sanoja kuin ihan pienenä. Ja sitten mie kerroin kaikki ne rumat sanat mitä pieni ei saa sanoa: vittu, saatana, perkele ja helvetti. Sen jälkeen niitä ei ole kuulunut: lukuunottamatta tietenkin muutamaa kokeiluluontoista livautusta.

Silti mie toivon, että kun pieni kasvaa, hän pitää linjansa ja kiroaa ainoastaan kun on pakottava tarve. Kun mie olin pieni, äiti kirosi ainoastaan silloin kun oli todella vihainen. Se järkytti miuta joka kerta. Toisaalta mie olin huomattavasti naiivimpi kuin oma tyttäreni. Onni onnettomuudessa sanoisin – säästyin monelta ikävältä asialta pidempään kuin uskon tyttäreni säästyvän.