Pieni ja pelaaminen

Facebook feedilleni ilmestyi pyöreästi viikko sitten kysymys: ”Miten rajoitatte lapsienne pelaamista?” En vastannut kysymykseen, enkä missään nimessä aio ruotia käytyä keskustelua tässä, mutta jäin pohtimaan asiaa. Lapsuus nykyisin kun on niin erilaista verrattuna siihen kuin mie olin pieni. Ja kuten monessa muussakin asiassa tässä on puolensa ja puolensa. Mielestäni pelaamisessa ei ole mitään vikaa niin pitkään kuin homma pysyy hanskassa. Ja peliajan ottaminen pois rangaistuksen muodossa on ollut ainakin meillä toimiva ratkaisu. Pieni on joutunut olemaan kerran viikon ilman peliaikaa ja Netflixiä, kun sama huono käyttäytymismalli toistui useaan otteeseen, eikä sanominen asiasta enää riittänyt. Ei muuten hetkeen ole tarvinnut muistutella siitäkään jutusta. (Lapsen muisti on kutenkin lyhyt, joten mie oon melko varma, että tähän palataan vielä.)

Mutta mikä sitten on sitä ”hallinnassa” olevaa pelaamista? Mistä tunnistaa onko lapsesta tulossa karrikoidusti sanottuna peliriippuvainen? Pieni ei paljoa pelaa, mutta hänkin voisi pukea prinsessoja tuntikausia, jos vaan myö miehen kanssa annettaisiin. Pieni ei kuitenkaan pyydä joka päivä peliaikaa tai hermostu, jos pelaaminen kielletään. Siitä johtuen meidän peliaika on vähän liukuva – joskus saattaa saada pelata 30 minuuttia, kun taas jonain toisena päivänä saattaa saada kokonaisen tunnin. Joskus unohdetaan katsoa kelloa ja peliaika voi mennä jopa yli maagisen tunnin rajan.

image

Pieni osoitti kiinnostusta PlayStationilla pelaamiseen, joten ostettiin Little Big Planet. Peli itsessään oli hauska, mutta huomattiin pian, että pienen mielenkiinto ei riitä siihen, että hän pelaisi. Mutta nopeasti tuli oivallus siitä miten aikuiset saadaan istumaan alas pidempiä aikoja ilman, että höpötellään tylsiä aikuisten juttuja. Niinpä esimerkiksi Partaäijä on istutettu monta kertaa alas ja annettu ohjain käsiin pienen pyynnön kera: ”Voisitko sie pelata mulle seuraavan kentän?” Toimi muuten joka kerta.