Harrastuksista

Pieni ilmoitti aamulla, ettei hän halua tanssia enää – se ei ole enää kivaa, koska se on niin vaikeaa. Yritä siinä sitten selittää, että nyt aletaan jo ihan oikeasti tanssimaan sen sijaan, että juostaan ympyrää 45 minuuttia ja kutsutaan sitä tanssimiseksi. Se tuo uusia haasteita siirtyä seuraavalle vaikeustasolle asiassa mikä on tuntunut helpolta jo pitkään. Mutta kuinka sie rohkaiset tarttumaan siihen haasteeseen luovuttamisen sijaan ilman, että hommassa on pakottamisen maku?

Me yritettiin miehen kanssa jo aamupalapöydässä selittää, että se sama vaihe tulee eteen kaikessa, kun sitä on tehnyt tarpeeksi pitkään. Pianotunnit vaikenee, samoin koulu. Ja yhtäkkiä huomasin, että valehtelin. Valehtelin, koska halusin nostaa pienen itsetuntoa ja saada hänet tarttumaan haasteeseen. Valkoinen valhe, joka yleensä koostuu kehuista siitä miten taitava (tai kaunis on, tosin pienen kanssa tätä kyseistä valetta ei tarvitse käyttää) – joista aikoinaan syytin omaa äitiäni. Muistaakseni lausuin takaisin jotain sen tyyppistä kuin: ”Sie sanot noin, koska siun on pakko. Sie oot miun äiti!” Tänään taisin viimeinkin ymmärtää,  että niitä valkoisia valheita ei todellakaan ole pakko kertoa. Mutta koska sie tekisit mitä tahansa, jotta sie saisit sen kivun pois, sie teet sen mitä on tehtävä. Ja joskus se vaatii pientä valhetta.

image

Mitä oman äitini tsemppivalheisiin tulee, mie oon kiitollinen. Keikat olisi jääneet taakse paljon kauemmin sitten, eikä ne satunnaiset lauluhetket mitä nykyisyyteen kuuluu ilahduttaisi luultavasti edes sitä vähäistä määrää, mitä se nyt tekee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s