Mies, pieni & työ

IMG_20151030_133335_wm

Kuulostaa yksinkertaiselta: eka sie aloitat päiväsi laittamalla pienen kouluun, sitten sie tuut töistä kotiin. Käytte vähän harrastuksissa ja muistat kysyä onko läksyt tehty. Sitten te vietätte laatuaikaa koko perheenä leikkien ja hommaillen perhejuttuja (niinkun esimerkiksi tekemällä yhdessä pannukakkuja), ja iltahommien jälkeen rentoudut miehen kanssa. Höpöttte vähän miten se päivä on mennyt ja mitkä asiat ovat herättäneet ajatuksia. Katotte vähän telkkaria ja sitten meette rakastamaan toisianne. Siihen onki sitte hyvä lopettaa päivä ja valmistautua seuraavaan. Niin – se tosiaan kuulostaa niin pirun yksinkertaiselta.

Perheitä on monenlaisia. Jotkut asiat toimivat toisille, ja toiset taas toisille. Joillekin perheille toimii vallan mainiosti se, että osapuolet käyvät eri aikoihin töissä ja joillekin perheille se ei sovi taas yhtään. Meidän perhe – se on jossain siinä välimaastossa. Toisaalta, kun mies ja mie ollaan samassa uraputkessa, on ihan kiva, ettei aina tarvitse olla töissä samaan aikaan. Siinä välttyy vähän erilaisilta konflikteilta. Mutta toisaalta, jos toinen osapuoli (lue: mie) on hirveä huomiohaukka, aiheuttaa eriaikaiset vuorokausirytmit ongelmia. (Jep. Edelleen mie aiheutan niitä ongelmia.) Viimeisen kahden vuoden ajan me ollaan koettu erilaisia pätkiä missä nähdään enemmän, missä vähemmän. Aina niiden ”vähemmän” -kausien aikana on tapeltu ja itketty (niin siis mie oon itkenyt – eikä sitä nättiä itkua, vaan just sitä missä räkää tulee silmämunista ja tärykalvoista asti.) Ja joka kerta on tultu siihen tulokseen, että tämä suhde ei ollut vielä tässä.

Tällä hetkellä heitellään pääasiassa päivittäin nopeita ylävitosia, kun tehdään (hyvin rumasti sanottuna) vastuuvaihto kotona, jotta toinen pääsee töihin, kun toinen on päässyt sieltä. Tällaisen rytmin keskellä sitä alkaa arvostamaan pitkiä aamuja eri tavalla. Sitä osaa paremmin arvostaa niitä hetkiä, kun voi vaan nostaa katseensa ylös ja tutkailla toisen eleitä, kun hän lukee, kunnes toinen tuntee tuijotuksen. Näitä hetkiä osaa toden totta arvostaa enemmän, mutta hyvin usein ne myös unohtuu kysymysten ”miksei mies ole kotona sanomassa hyvää yötä?” tai ”miksi sie et oo koskaan laittamassa miuta kouluun?” keskellä. Liian usein arki painaa hartiat kasaan ja saa unohtamaan sen, että miten hyvä oikeasti on olla. Liian usein sanoo toiselle pahasti sen takia, kun on ikävä sellaista hetkeä, kun ei tarvitse jakaa ajatuksiaan moneen suuntaan vaan voisi keskittyä vain siihen ihmiseen kenen kanssa on päättänyt jakaa elämänsä.

 IMG_20151030_134106_wm

Pitäisi muistaa vaatia aikaa. Jos ei aikaa itselleen, niin aikaa sille toiselle, joka todellakin on ansainnut sen. Ja ehdottomasti yhteistä aikaa koko perheelle.